Kaadetaan kauppakorkea
”Kaadetaan kauppakorkea – miksi bisneskouluista pitäisi tehdä organisointikouluja” alkaa Martin Parkerin samanniminen kirja. Parker on opettanut brittiläisissä kauppakorkeakouluissa vuodesta 1995 lähtien ja kyllästynyt kauppakorkeakoulun opetuksen yksitoikkoisuuteen. Kirjaan tutustuessani ja siitä tutuilleni kauppiksessa mainitessani, monet epäilivät kirjan sanoman ja kritiikin sopivuutta Suomen kontekstiin. Pyrin käymään läpi Parkerin kritiikkiä kauppakorkeakoulun luonteesta ja arvioimaan niitä Suomen, erityisesti Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun, kontekstissa. Apuna tähän minulla oli käytössä Toni Ruuskan väitöskirja ”Kapitalismin uusintaminen 2000-luvulla: korkeakoulutus ja ekologinen kriisi” (2017). Ruuska suoritti yliopisto-opintonsa Aallon kauppakorkeakoulussa, josta myös kyseinen väitöskirja on julkaistu.
Yksi Parkerin pääväitteistä on, että kauppakorkeakoulut ohjaavat toimintamallillaan koko yliopistoa pois julkisen rahoituksen piiristä lisäten tarvetta yksityiselle rahoitukselle ja yhteistyölle yritysmaailman kanssa. Tämä ei välttämättä itsessään ole negatiivinen asia, mutta herättää kysymyksen yliopiston kyvystä tuottaa riippumatonta ja yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti palvelevaa tietoa. Oman yliopistomme tapauksessa voisi sanoa tilanteen olevan jo huolestuttavan huono, sillä vuonna 2023 Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lahjoitussuhdevastaava pyrki ohjaamaan Kylterissä julkaistavaa artikkelia yksityisen rahoituksen vaaroista “positiivisen sävyn” suuntaan1. Taustalla oli motiivina lahjoittajien tuen tärkeys kauppakorkeakoululle.
Jos yksi opiskelijalehden artikkeli saa lahjoitussuhdevastaavan ja myös KY-säätiön pelkäämään koulumme rahoituksen tulevaisuuden puolesta, en edes halua kuvitella, minkälaista itsesensuuria opetuksen tasolla harrastetaan. Uskon, että tämä varovaisuus näkyy opetuksessa jo esimerkiksi vastuullisuusteemoista puhuttaessa. ”Better business, better society 2” -kurssin monivalintatehtävien mukaan vastuullinen liiketoiminta on sellaista, joka ”aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa ja mahdollisimman paljon hyvää”. Sopivan ylimalkaista, jotta kukaan ei ainakaan suutu. Liiketoiminnan taas tulisi olla vastuullista, jotta ”ympäristö- ja sosiaaliset ongelmat pysyisivät hallinnassa, ja yrityksen oma menestys olisi varmemmalla pohjalla.” ’Hallita’ on mielestäni kiinnostava ja hyvin kevyt sanavalinta, kun sen tilalle olisi voinut valita esimerkiksi ’estää’, ’torjua’, ’selvittää’, ’ratkaista’ tai ’korjata’. Sen sijaan ’hallinnassa pysyminen’ riittää, jatkaen kurssin välinpitämätöntä linjaa, jossa minkäänlaista konkretiaa tai muutosta ei vaadita. Nykyisessä hyvin eriarvoisessa maailmassa tämä tuntuu epäreilulta ratkaisulta.
Tämä yritysmaailman kanssa lähentyminen ei kuitenkaan missään nimessä tule pelkästään yliopistojen sisältä, vaan myös Suomen valtiolla on ollut siihen paljon vaikutusta. Ruuska käy väitöskirjassaan läpi tuhansia valtiollisia koulutuspoliittisia asiakirjoja ja osoittaa, kuinka varsinkin vuosien 2009-2015 välillä korkeakoulujen ja yksityisen sektorin yhteistyön tärkeys korostuu. Yhtäläisesti teemat, kuten kansainvälistyminen, kilpailullisuus ja talouskasvu, lisääntyvät koulutuksen tarkoituksesta puhuttaessa, samaan aikaan jättäen tärkeitä teemoja, kuten yleissivistyksen, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen sivuseikoiksi.
Päätökset keskittyä tiettyihin teemoihin ovat poliittisia valintoja ja niillä on suuria vaikutuksia meitä ympäröivään maailmaan. Valintojen rationaalisuus riippuu tarkastelukulmasta, joka sekin itsessään on jo poliittinen valinta. Ekologisen kestävyyden näkökulmasta nykyinen jatkuvan talouskasvun tavoittelu on tuhoisaa ja vastuutonta (Ruuska, 2017). Tässä suhteessa, kuten myös Parker väittää, kauppakorkeakoululla on roolinsa ekologisen kriisin pahenemisessa. Poliittisuus kuitenkin loistaa poissaolollaan kauppakorkeakoulun opetuksessa ja ilmapiirissä; nykyistä loputtomaan kasvuun perustuvaa talousjärjestelmää ei kyseenalaisteta lainkaan.
Ratkaisuna tähän kauppakorkeakoulujen tulisi Parkerin mukaan muuntua organisaatiokorkeakouluiksi. Nykyisessä, pääosin suuryritysten järjestäytymiseen keskittyvässä opetuksessa, on paljon hyviä aspekteja, mutta sen ulkopuolelle jää myös paljon erilaisia hyviä tapoja ja oivalluksia siitä, miten ihmiset järjestäytyvät ja ovat järjestäytyneet saavuttaakseen yhteisiä tavoitteita. Myös erilaisia tavoitteita ja talousjärjestelmiä, kuten esimerkiksi degrowth-talousajattelua, olisi hyvä tarkastella ja arvioida avomielisesti.
Miltä tulevaisuuden organisaatiokorkeakoulu sitten näyttäisi? Perinteisiä pääaineita ja niiden nykyisiä pohjaolettamuksia vallitsevan talousjärjestelmän vaihtoehdottomuudesta ei pidettäisi itsestäänselvyyksinä, ja ylipäätään itsekriittisyyttä harrastettaisiin enemmän. Eri kokoiset ja muotoiset organisoitumisen tavat, kuten esimerkiksi voittoa tavoittelemattomat järjestöt, osuuskunnat, matalan hierarkian yritykset ja myös ”hullummalta” kuulostavat yhteistoiminnan muodot nähtäisiin aikamme arvoisina oppimismahdollisuuksina.
Jos haluamme kehittää parempaa yhteiskuntaa, meidän tulee tarkastella kriittisesti toimintamallejamme, erityisesti niitä jotka ovat niin syvällä, että niiden uskotaan olevan ainoita vaihtoehtoja. Kunnianhimoinen slogan ”Better business – Better society” näyttää, että yliopistollamme on tahtotila ja usko, että täällä pystytään luomaan parempaa yhteiskuntaa. Toivoisin kauppakorkeakoululta kuitenkin enemmän konkretiaa siihen, mitä ”Better society” oikeasti pitää sisällään ja kenelle yhteiskunta näillä eväillä on parempi. Nykyinen järjestelmä kun tuntuu jakavan ”hyvinvointia” hyvin eriarvoisesti.
