Eksistentiaalinen kriisini tulevana ekonomistina (ekonomina)

Aloin kesän lopulla lukea Steve Keenin kirjaa ”Debunking Economics – The Naked Emperor Dethroned”. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Keen käy siinä systemaattisesti ja yksityiskohtaisesti läpi uusklassisen talousteorian malleja sekä niiden pohjalla olevia oletuksia, purkaen ne osiin ja näyttäen, ettei niissä oikeastaan ole vedenpitävyyttä sen enempää kuin viisi vuotta vanhassa Gore Tex -takissa.

Tartuin kirjaan alun perin siksi, että ajattelin minun tulevana ekonomistina olevan hyvä tietää, millä kaikilla tavoilla omaa alaani voi kritisoida ja onko kritiikillä pohjaa. (Suoraan sanottuna olen itse ollut toisinaan taloustieteen ja samalla kauppatieteiden suurin kriitikko, ja sen takia tuntui järkevältä ottaa selvää, perustuuko kritiikkini yhtään mihinkään) 

Ensimmäisten sadan sivun jälkeen tunsin päässäni pyörivän ja törmäilevän kasan ajatuksia. Kävin mielessäni läpi kaikkea tähän asti taloustieteessä opetettua yrittäen pohtia, olenko astunut Keenin esittämiin ansoihin vai en. Vaikka taloustieteen opetus ei onneksi ole, Aallossa ainakaan, pelkkää uusklassista talousteoriaa, vaan siihen mahtuu useita rinnakkaisia teorioita sekä taloustieteilijöitä, tunsin silti muuttuvani jollain tavalla kyynisemmäksi opintoja kohtaan. Nyt viimeistään joudun hyväksymään, ettei taloustiede ole yksiselitteistä kuten matematiikan tai fysiikan kaltaiset tieteenalat, vaan ilmiöihin on usein monta erilaista lähestymistapaa ja useampi toisiaan täydentävä tai toisilleen vastakohtainen teoria.

Ja onhan se ymmärrettävää, sillä yhteiskunnan ollessa näin moniulotteinen ja monimutkainen kuin se on, on meidän mahdollista luoda vain vaihtoehtoisia malleja mallintamaan oikeaa elämää, ilman absoluuttista totuutta. Samalla tietty epävarmuus tuntuu kuitenkin koko ajan nakutuksena takaraivossa.

Lisäksi absoluuttisen totuuden puuttuminen avaa oven taloustieteen hyväksikäytölle omien, usein poliittisten, tarkoitusperien ajamiseen. Miettiessäni tulevaisuuttani taloustieteen parissa, en itse haluaisi päätyä huutamaan tuuleen omia arvopohjaisia mielipiteitäni taloustieteen sanastoon verhottuna. Tuntuu turhauttavalta, miten taloustiedettä voidaan käännellä tukemaan mielipidettä kuin mielipidettä. Mutta miten käyttää omaa tietotaitoa hyväksi, tai saada muutosta aikaan muutenkaan? Halu pysyä neutraalina ja halu parantaa maailmaa eivät kulje käsi kädessä.

Vetääkseni henkeä välissä, muistutan itseäni, että olen kuitenkin vasta opiskelija, enkä siksi ole edes nähnyt, millaista työelämä taloustieteen parissa oikeasti on. Ekonomistikriiseilyni onkin täten, taloustieteen luennoilla kuultua kielikuvaa lainaten, nojatuolista käsin pohtimista ja murehtimista. Kenties asiat ratkeavat omalla painollaan, kunhan opiskeluvuosia sekä työkokemusta on takana enemmän. Tai siis, ratkeaisivat varmasti, jos olisi jonkinlainen suunta, mistä lähteä ratkaisua etsimään.

Taloustieteen opiskelu nimenomaan kauppiksessa laajentaa ekonomistikriisini ekonomikriisiksi, kun yritän keksiä itselleni kandivaiheen kesätyöpaikkaa. Kauppatieteitä enemmän tunnen vetoa yhteiskuntatieteisiin, näkyen pääainevalinnassanikin, ja siksi tulevaisuudessa ekonomiksi identifioituminen ei tunnu oikealta. Menneen kesän työnhaku jäikin viime tipoille ja päädyin lopulta töihin täysin eri alalle kuin mitä opiskelen, johtuen siitä, etten osannut päättää mitä töitä haluan hakea enkä täten hakenut mitään. Ennen kuin oli aivan pakko.

Ja tunnen saman tilanteen kolkuttelevan ovella myös tänä vuonna. ”Perinteiset” kauppatieteilijöiden työt, taikka kauppatieteitä opiskeleville sopivat kesätyöt, eivät tunnu omilta, sillä koen, ettei nykyinen kasvuun perustuva talousmalli ole mitenkään kestävä tulevaisuuden kannalta, ja tuntuisi väärältä olla yhtenä rattaana pyörittämässä sitä. Samalla pelottaa, että ympäröivä ilmapiiri ja oma ahneus kuitenkin vievät juuri tällaiseen työhön. Kuten Milan Kundera kirjoittaa kirjassaan ”Identiteetti”: 

"Hänellä oli huono omatunto, kun hän petti mieltymyksensä rahan takia, mutta ei auttanut, sillä se oli ainoa keino päästä itsenäiseksi."

Tätä ei nyt pidä ymmärtää kuitenkaan väärin; vaikka ekonomin työt eivät tunnu omilta, en koe katumusta opiskelupaikastani tai alavalinnastani. Työt taloustieteen parissa kuulostavat kiinnostavilta, mutta oikeasti mielenkiintoisiin töihin tarvitsisi vielä toistaiseksi enemmän tietoa ja opiskelua.

Ilmiselvä ratkaisu täten olisi siis tehdä huoletta kesätöitä muilta aloilta ja hakea oman alan töitä sitten, kun opiskeluvuosia on alla enemmän. Mutta se taas tuntuu siltä, ettei ”uraputki” käynnisty ja elämä junnaa paikallaan. Ja lukiessa tuttujen LinkedIn-päivityksistä heidän uusista, hienon kuuloisista työ- ja harkkapaikoistaan tuntuu siltä, että itse on jäämässä jostain jälkeen. Mistä siis löytäisi tähän hätään tarpeeksi mielenlujuutta olla vertailematta itseä muihin ja kopioimatta yleistä kilpailun ilmapiiriä omaan päähän?

‍