Suomen julkista taloutta ei korjata myytteihin takertumalla

Vaivaako Suomen taloutta jäykät työmarkkinat? Tai liian antelias sosiaaliturva ja ylikireä verotus? Ainakin näille oletuksille nykyinen hallitus on rakentanut ohjelmansa – mutta pohjoismainen todellisuus näyttää kuitenkin melko toiselta. Naapureitamme kun yhdistää verrattain korkea kokonaisveroaste ja sosiaaliturvan taso sekä työehtosopimusten laaja kattavuus ja työntekijöitä suojaava työlainsäädäntö.

Nykyinen hallitus toistaa olevansa pohjoismaisten työmarkkinauudistusten tiellä, mutta monessa suhteessa olemme matkalla päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi ansiosidonnaisen leikkaukset vievät Suomen työttömyysturvan korvausastetta entistä kauemmaksi Ruotsin ja Tanskan tasosta. Myös irtisanomissuoja on jo nyt jopa OECD-maiden keskitason alapuolella, mutta silti sitä halutaan heikentää edelleen – väittäen sitä pohjoismaisuudeksi.

Myös puheet ”ylikireästä verotuksesta” ovat tänä päivänä vielä kauempana todellisuudesta kuin aiemmin. 2000-luvulla Suomessa hallitus toisensa jälkeen on yrittänyt ruokkia talouskasvua antamalla työnantajille useiden miljardien edestä veroalennuksia poistamalla työnantajien Kela-maksun, alentamalla yhteisöveroa ja siirtämällä sosiaaliturvamaksuja työntekijöiden maksettavaksi. Lähes huomaamatta työnantajien veroluonteisia maksuja kevennettiin myös tämän vuoden alusta peräti 700 miljoonalla eurolla. Eikö verotuksen alentamisen kannustava vaikutus pitäisi jo näkyä?

Yritysverotus on Suomessa verrokkimaihin nähden jo erittäinkin kilpailukykyisellä tasolla, mutta silti talouskasvu ja julkinen talous sakkaavat edelleen. Itse asiassa keskeinen syy tuleville vuosille ennakoidulle nopealle velkaantumiselle on kokonaisveroasteen merkittävä alentuminen. Mikäli veroaste olisi vuonna 2027 vuoden 2022 tasolla, tarkoittaisi tämä julkiselle sektorille 9–10 miljardia euroa enemmän verotuloja kyseisenä vuonna, mikä kattaisi lähes kokonaan niin sanotun kestävyysvajeen.

Jos katsotaan Suomen julkisen talouden todellisia ongelmia, niin yksi ilmeisistä on finanssikriisin jälkeinen heikko tuottavuuskehitys sekä väestön ikääntyminen. Tuottavuuden laahaamisesta on syytetty ammattiliittoja, vaikka järjestäytymisellä ja kollektiivisella sopimisella on monissa tutkimuksissa havaittu päinvastoin myönteinen vaikutus tuottavuuteen.

Kuten ekonomisti Mika Maliranta on todennut, ammattiliitot toimivat sekä kakun jakajina että kasvattajina. Se tarkoittaa sitä, että järjestäytyminen ohjaa kilpailemaan työvoiman hinnan sijasta tuottavuudella, joka myös edistää niin sanottua luovaa tuhoa. Hintakilpailussa kohti pohjaa Suomi ei tule koskaan pärjäämään, ja hyvä niin.

Suomessa tuottavuuskehitys oli finanssikriisiä edeltävillä vuosikymmenillä kansainvälistä huippua, vaikka sopiminen oli silloin nykyistä keskitetympää. Sen sijaan sopimisen hajauttaminen ei ole tuonut väitettyjä hyötyjä työllisyyteen tai tuottavuuteen, eikä sellaisia vaikutusarvioita löydy nytkään. Tasapuolinen paikallinen sopiminen työpaikoilla voi olla hyvästä, mutta jos se todellisuudessa tarkoittaa työehtojen ja palkkauksen yksipuolista heikentämistä, on tuottavuuden kasvua turhaa odottaa.

Tuottavuutta voisi parantaa henkilöstön parempi mahdollisuus vaikuttaa työprosesseihin ja työn organisointiin – tästä on etenkin Ruotsissa tarjolla hyviä käytäntöjä. Myös TKI-rahoituksen lisääminen on tärkeää, mutta se vaatii myös suoraan yliopistoille ja perustutkimukseen kohdistuvan rahoituksen suhteellisen osuuden kasvattamista. Jatkuvan oppimisen mahdollisuuksia tulisi lisätä sen sijaan, että aikuiskoulutustuki lakkautetaan. Korkeamman tuottavuuden lisäksi Suomi tarvitsee myös lisää työikäistä väestöä ja siitä näkökulmasta on kestämätöntä, että nykyinen hallitus keskittyy lähinnä työntekijöiden karkoittamiseen Suomesta.

Suomen julkisen talouden ja työelämän ongelmia tulee korjata, mutta se edellyttää politiikkaa, joka pohjautuu todellisuuteen ja tutkittuun tietoon – ei myytteihin ja hokemiin takertumista, jotka monessa tapauksessa vain pahentavat tilannetta.