Muistakaa rakastaa
Pala kurkussa. Vihreänharmaat silmät katsoivat minuun haikeina ja epäuskoisina: ”Mikset sä halua, että toinen tietää sun välittävän?” Meidän teinivuosien romanssi oli hetki ennen tätä kysymystä tullut päätökseen. Kyseiset sanat jäivät kuitenkin haamun lailla vainoamaan ajatuksiani, koska niissä oli perää. En uskaltanut sanoa, että välitän, arvostan, olen kiitollinen, saati rakastan. Asettaahan siinä itsensä jollain tavalla haavoittuvaiseksi, eikö? Mutta onko ihmisyys ilman rakkautta ehjää ja kokonaista vai Minna Canthia lainaten ”nukkuvaa puolikuollutta elämää”? Kiitos ensimmäiseni, koska kysymykselläsi opetit jotain äärimmäisen olennaista rakkaudesta.
”Minä rakastan sinua” sanominen on suomen kielessä kaukana kaikesta arkisesta. Pitääkö tosiaan ensiksi nähdä ”koko tulevaisuus toisen silmissä” – unelmoida itsensä kävelemässä kohti alttaria valkoisessa kermakakkumekossa; haaveilla yhteisestä omakotitalosta, jossa tuoksuu suuta polttava lihamakaronilaatikko, jota syötetään kiljuville lapsille; uskoa siihen, että kulkee käsi kädessä jokaisen elämän pyörremyrskyn läpi aina hautaan saakka – ennen kuin on valmis sanomaan rakastavansa?
Antauduin kirjojen tarinoille, uppouduin teatterin taikaan, vajosin leffateatterin punaiseen penkkiin, tallustin museoiden kaikuvia käytäviä, eläydyin ja tanssahtelin musiikin tahtiin, kohtasin ja jututin onnesta pakahtuneita ja maansa myyneitä, kokeilin itsekin elämää. Huomasin rakkauden – koko sen kirjossaan – olevan uudelleen ja uudelleen toistuva teema. Rakkauden on oltava aitoa ja niin vahvaa, että ne, jotka ovat sen kokeneet, tunteneet ja ymmärtäneet, eivät yksinkertaisesti pysty lopettamaan sen ajattelemista ja esiin tuomista. Kokisinpa itsekin tuon, ajattelin. Olin rajannut rakkauden mielessäni romanttiseen ja eroottiseen rakkauteen – palavaan intohimoon, jossa suuteleminen huumaa ja vaatteet revitään toisen päältä eteisessä niin, että huonekalut kolisevat ja korkokengät lentelevät.
”Muistakaa rakastaa” oli raapustettu kuluneella tussilla julkiseen vessaan – pysähdyin. Siis ketä tai mitä minun pitää muistaa rakastaa ja miten? Vai siis ihan yleisesti ihmisiä ja elämää? Oli miten oli, aika pirun tärkeä muistutus!
Aika rientää vinhaa vauhtia ja kuulemani perusteella tahti vaan kiihtyy vanhetessa. Elämä on hektistä, pysähtymätöntä. Välillä ei tahdo edes huomata, minkälaisilla ylikierroksilla pää käy, saati sitä arjen oravanpyörää, jossa juoksee päivästä toiseen. Olisi helppoa hukuttaa itsensä pelkästään oppikirjojen sanoihin, mikäli ei itse ymmärtäisi vetää sitä rajaa, jolloin alkaa käyttää kallista aikaansa muuhun. Jokainen on niin kovin syvällä omissa rutiineissaan. Sen lisäksi ympärillämme tapahtuu paljon, mihin vaikutusmahdollisuudet tuntuvat tavallisena tallaajana pieniltä. Päivittäin saamme annostuksen sotauutisia, erinäisiä nostoja epäoikeudenmukaisuudesta ja väkivallasta sekä planeettaamme koskevia akuutteja huolenaiheita. Eniten yksinäiseltä tuppaa tuntumaan ihmisten ympäröimänä, kuten metrossa, kun itse kukin vajoaa kuplaansa puhelimella ihan kuin muita ihmisiä ei siellä olisikaan. Tuntemattomat ovat päivä päivältä kauempana toisistaan, sillä inhimilliset kohtaamiset, kuten ohimennen vaihdettavat hymyt ohikulkijan kanssa, käyvät yhä harvemmiksi.
Tämän tähden on ajankohtaista muistuttaa rakastamisesta. Rakastaminen on kohtaamista ohittamisen sijaan – inhimillistä olemassaoloa, jolloin noteerataan ympäristö ja muut ihmiset, ja avataan mahdollisuus merkitykselliselle vuorovaikutukselle. Rakastaminen on vilpitöntä huomioimista, hyväksymistä, pyrkimystä ymmärtää ja parhaan toivomista, minkä vastakohtana ovat välinpitämättömyys ja torjuminen. Rakastaminen on myös keskeneräisyyttä, epätäydellisyyden ja virheiden hyväksymistä sekä lempeyttä itseä ja muita kohtaan. Rakkauden käsitteen laajentaisin rakastavaan asenteeseen – yleisempään ja laajempaan välittämiseen. Rakastava asenne on tapa katsoa ympärille, olla läsnä ja pysäyttää hetki. Etenkin arjesta kuuluu osata nauttia, sillä sitähän suurin osa elämästä on. Kaamoksen mittainen haaveilu kesälomasta on ymmärrettävää, mutta myös hektisen arjen keskeltä on mahdollista löytää jotain kaunista ja rakastettavaa.
Kiitos ensimmäiseni, koska opetit jotain olennaista rakkaudesta. Miksi en haluaisi muiden tietävän, että välitän? Toki välittäminen vaatii hieman rohkeutta, koska silloin antaa itsestään jotain herkkää ja arvokasta. Olisi myös naiivia väittää vimmatusti vastaan, ettei rakkaus ole ikinä satuttanut. Rakkauden varjopuolena voi olla elefantin kyyneleet ja terävät säröt, raastava ja kokonaisvaltainen kipu, erimielisyydet ja menettäminen. Pelon kustannuksella ei kuitenkaan kannata lukittautua ja olla uskaltamatta välittää, sillä harva korttipelikään toimii puolikkaalla pakalla. Siitä, tapahtuvatko asiat jostain suuremmasta syystä, voidaan kiistellä, mutta jokainen kohtaaminen ja ihmissuhde voi luoda merkitystä ja kasvattaa. Osa ihmisistä on elämässä vain silmänräpäyksen tai tietyn ajanjakson, osan kanssa polut erkanevat ja yllättäen risteävät taas uudelleen. Voi myös olla ihmisiä, joiden kanssa rämmitään ja nauretaan lapsuudesta vanhuuteen, tai vähintään tuntuu siltä, kuin olisi tunnettu aina. Ihmissuhteiden luonne voi myös muuttua ajan saatossa. Sen tähden välittäminenkin voi muuttaa muotoaan, tai se, millä tavalla rakastaa. En kuitenkaan usko, että olisi ikinä syytä katua sitä, kuinka tärkeäksi tai rakastetuksi on saanut toisen ihmisen tuntemaan, päinvastoin.
Ladellaanko rakkaudentunnustuksia tästä eteenpäin siis jokaiselle hyvänpäiväntutulle? Ehkä ei kuitenkaan, mutta kehottaisin kohtaamaan ihmisiä vilpittömällä kiinnostuksella, rakastavalla asenteella ja lämpimällä hymyllä. Yksin tällä ei saada sotia loppumaan, mutta tehdään maailmasta ainakin inhimillisempi paikka elää. Arjen askareidenkin lomasta voi aktiivisesti etsiä romantisoitavia ilonaiheita, aina aamukahvista sateenropinaan. Eikä se ole pelkästään huono asia, ettei ”kolmea kaunista sanaa” huudella kenelle tahansa ja kuluteta niitä puhki. Tällöin sanojen voima ja kauneus pysyy täydessä arvossaan ja rakastamisessa käsitteenä piilee aitoutta. Rakkaus ei vääjäämättä asu omakotitalossa ja maistu makaronilaatikolta, joten tarkemmin ajateltuna sitä saattaa löytää muualtakin. Rakkaus ei pure, eikä sen tarvitse olla eeppisiä eleitä tai vallattoman suuria sanoja, vaan se on myös ihan arkisia huomionosoituksia ja tekoja ystäville, perheelle ja muille lähimmäisille sekä heidän hyväksymistänsä sellaisina kuin he ovat. Läsnäolo ja välittäminen saavat meidät näkemään arjessa kauneutta, mikä tekee elämästämme kokonaisempaa – siis muistakaa rakastaa.
