Luovuus kaupungissa tarvitsee luovaa kaupunkitilaa
Maailma kaupungistuu kiihtyvällä vauhdilla. Jo yli puolet maailman bruttokansantuotteesta syntyy kaupungeissa, eikä Suomenkaan kehitys poikkea suunnasta.
Kaupungit ovat perusolemukseltaan paikallisia, toisin kuin esimerkiksi monikansalliset korporaatiot, ja silti nekin ovat osa globaalia kilpailua. Kaupungistuminen tarkoittaa käytännössä ihmisten ja pääomien eli kilpailukyvyn keskittymistä urbaaneille alueille. Juuri tämän vuoksi kansakuntien menestys ratkeaa entistä enemmän kaupunkien välisessä kansainvälisessä kisassa.
Suomessa tuntuu usein siltä kuin täkäläiset kaupungit mittelöisivät lähinnä keskenään. Julkisessa keskustelussa ”johdossa” on milloin pääkaupunki, milloin Tampere, milloin jokin muu kotimaan kaupunki. Aina ei edes pohjoismaisia kaupunkeja tohdita ottaa verrokeiksi.
Vaatimattomuus voi olla kaunista mutta myös vaarallista. Suomen tulevaisuus ei ratkea paikallisissa ystävyysotteluissa vaan samoissa turnauksissa, joissa ovat mukana maailman metropolit ja muut kasvavat kaupungit. Joillakin voi olla huomattava etumatka, suuremmat resurssit ja vertailu voi muutenkin olla epäreilua, mutta se on pelin henki.
Näissä olympialaisissa on pakko pärjätä ja vieläpä samoissa lajeissa, missä muut saavat menestystä. Yhä useamman kärkisijoille kirivän kaupungin tapauksessa se on luovuus.
Mikä tekee kaupungista luovan?
Tämän kysymyksen parissa olen työskennellyt reilusti yli 20 vuoden ajan erilaisissa kaupungeissa ja maissa. Vetämäni yritys Urban Practice on sekä tutkimalla että käytännön kokeiluilla pyrkinyt pääsemään jyvälle siitä, miten luovuudelle voidaan luoda edellytyksiä urbaanissa ympäristössä.
Miksi luovuudella sitten on väliä? Jos pieni nostalgiapala sallitaan: 2000-luvun alkupuolella varsinkin läntisen maailman kaupungeissa innostuttiin amerikkalaisen kaupunkimaantieteilijä Richard Floridan ajatuksista. Florida esitti kaupunkien ratkaisevimmaksi menestystekijäksi ns. luovan luokan, uutta arvoa ja taloudellista toimeliaisuutta rakentavat osaajat. Sangen avaran tulkinnan ansiosta luokkaan mahtuivat taiteilijoiden lisäksi it-ammattilaiset ja jopa juristit.
Florida oli luovan luokan määrittelyn sijaan kuitenkin kiinnostuneempi siitä, mikä luovan luokan edustajia houkuttelee. Halutuilla osaajilla on mahdollisuus olla valikoivia sen suhteen, missä asuvat ja työskentelevät. Florida havaitsi tutkimuksissaan heidän valitsevan paikkoja, jotka tarjoavat vapautta ja inspiroivia mahdollisuuksia. Toisin sanoen, paikkoja, jotka ovat luovia.
Kaikki Floridan teesit eivät ole kestäneet aikaa – edes hänen omasta mielestään – mutta luovuuden merkitys on ja pysyy. Luovuus on voima, jolla kaupunki voi keksiä itsensä uudelleen.
Yksi todiste löytyy läheltä, vain kahden tunnin lauttamatkan päästä. Viron pääkaupungista Tallinnasta on nopeasti tullut yksi kiinnostavimmista eurooppalaisista kaupungeista. Kaupunkiin tuntuu pulpahtelevan kiehtovia luovia hubeja toinen toisensa perään.
Ensimmäisiä lajissaan oli suomalaistenkin matkailijoiden suosima Telliskivi. Kun Telliskivessä käy tänään, voi olla vaikea uskoa, että alle 20 vuotta sitten se oli käytännössä ongelmajätealue: neuvostoajan tehdas keskellä kaupunginosaa, jota monet karttoivat.
Nykyinen Telliskivi on luovan yrittäjyyden keskittymä – kirjaimellisesti – sillä itse alue on kokonaan yksityisesti johdettu ja omistettu. Siellä toimii 300 yritystä ja kansalaistoimijaa, ja yli 2000 luovan alan toimijaa. Lisäksi vuosittain alueelle vaeltaa 1,5 miljoonaa kävijää.
Kaikki tämä on eittämättä vaikuttanut siihen, että ympäröivästä Kalamajasta on tullut kaupungin halutuimpia asuinalueita. Telliskiven vaikutus heijastuu kuitenkin sitäkin laajemmalle. Koplin alueella kehittyvät Pohjala Tehas ja Manufaktuuri, joiden ympärille rakennetaan kiivaassa tahdissa uutta asutusta, sekä Paavli, joka on jo kerännyt mainetta musiikkipiireissä. Viimeisin tulokas on Krulli, jonne suunnitellaan yli 3000 työpaikan innovaatiokeskusta.
Telliskivi ja sen ”sukulaiset” osoittavat vanhoissa kiinteistöissä piilevän potentiaalin – kunhan niitä lähdetään kehittämään yrittäjämäisesti ja luovuus edellä.
Mutta eikö luovuus lähde ihmisistä eikä seinistä? Itsestäänselvästi näin. Mutta, voi luovuus tarvita seiniäkin. Monet kaupungit ovat joutuneet kantapään kautta oppimaan, mikä merkitys fyysisillä paikoilla – tai niiden puutteella – voi olla.
Vaikutusvaltainen amerikkalainen kaupunkiajattelija Jane Jacobs kirjoitti vuonna 1961teoksessaan The Death and Life of Great American Cities, ettei mikään ongelma kaupungissa ole lähellekään yhtä tuhoisa kuin “Suuren Tylsyyden tuottama pahoinvointi”. Kaupungit siis selviävät vaikka mistä vitsauksista paitsi siitä, että niistä tulee tylsiä.
Luovuudellaan legendoiksi yltäneet kaupungitkaan eivät voi luottaa jännittävyytensä jatkuvuuteen. Lontoon, Berliinin, New Yorkin ja Amsterdamin kaupungit ovat viime aikoina alkaneet huolestua luovan kaupunkielämän tarvitsemasta tilasta. Kiinteistökehittäjät, turistit ja myös entistä varakkaammat asukkaat saattavat täyttää kaupungin kirstuja, mutta samalla sysätä kaupungista pois paljon sellaista, mikä on luonut kaupungille maineensa.
Tyypillinen esimerkki kanarianlinnusta hiilikaivoksessa ovat yökerhot, jotka joutuvat keskustoista syrjemmäksi. Uhanalaiset klubit ovat nyt yöstrategioiden ja jopa ns. yöpormestareiden erityissuojeluksessa.
Luovuuden tarvitsemien tilojen puolustaminen voi vaikuttaa vääjäämättömän kehityksen jarruttamiselta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Tämän oivalsi 2000-luvun alkupuolella Amsterdamin kaupunki. Kaupunki oli vuosikymmenten ajan vetänyt puoleensa luovien alojen tekijöitä, jotka olivat ottaneet toiminnalleen tiloja, toisinaan väkisin eli valtaamalla. Kun kaupunkiin alkoi virrata kiinteistökeinottelijoita, kehitettiin malli turvaamaan luovia tiloja. Broedplaats- eli hautomomalli mahdollistaa rahoituksen ja muiden rakenteiden kautta luovuudelle paikkoja. Kyse ei ole varsinaisista kulttuuriavustuksista, vaan esimerkiksi lainantakauksista. Ruohonjuuritason merkityksen ymmärtäminen toi kaupungille vuonna 2016 EU:n iCapital- voiton – saman innovaatiopääkaupunkitittelin, mistä monet suomalaisetkin kaupungit kisaavat vuosittain.
Amsterdamin toiminta on esimerkki siitä, mitä kaupunki voi saada aikaan, jos se keskittyy luovuuden mahdollistamiseen. Mahdollistaminen on ennen kaikkea olemassaolevan tunnistamista: missä alkaa tapahtua, minne kerääntyy uusia yrityksiä ja ideoita, mitkä paikat ovat vastaanottavaisia uusille tulokkaille.
Joskus olemassaoleva voi näyttää epämääräiseltä, jopa epätoivotulta, mutta silti se voi olla juuri sellainen kesanto, jossa luovuus pääsee itämään. Kööpenhaminassa konkurssin tyhjentämä telakka-alue Refshaløen vaikuttaa ensikäynnillä sekavalta, mutta silti – tai siksi – se vetää puoleensa niin Michelin-ravintoloitsijoita kuin kokeellisen teatterin tekijöitä.
Esimerkkejä vastaavista luovuudelle otollisista joutomaista ja rakennuksista löytyy lukemattomia kaikkialta maailmasta, myös Suomesta. Kuten muualla, täälläkin niiden olemassaolo on usein veitsenterällä. Siitä voisi löytyä yksi keino irtiottoon kilpailijoista. Mikä kaupungeistamme ryhtyisi tosissaan ”mahdollistamisen pääkaupungiksi”
Kaupungit eivät ole toistensa kopioita. Mikä toimii yhdessä paikassa, epäonnistuu toisessa. Samalla ympärille kannattaa vilkulla. Kaupungin olemuksesta voi oppia vain katsomalla ja tutkimalla muita kaupunkeja.
Kaupunki on monella tavalla inhimillinen luomus. Vaativa ja ristiriitainen. Kuin tyhjää vatsaansa parkuva lapsi: tänne niitä osaajia, matkailijoita, investointeja ja vähän äkkiä, tai en kasva! Nälkä voi tuntua loputtomalta, sillä kasvun myötä ravintoa tarvitaan aina vain enemmän.
Entä jos huutava nälkä tyydyttyykin parhaiten ruokkimalla kulttuuria ja luovuutta runsaskätisemmin? Kannattaisiko tätä kokeilla meidänkin kaupungeissamme?
Ei kävisi ainakaan tylsäksi.
