.jpg)
Lumilautailijat valtasivat Tukholman – havaintoja alakulttuurista
Koska syksy on ollut poikkeuksellisen lämmin ja etelän laskettelukeskuksien avautumisesta on saanut vain haaveilla, päätimme lähteä kaveriporukalla Tukholmaan seuraamaan lumilautailutapahtuma DIYX Street Jamia. Tänä vuonna DIYX järjestettiin lokakuun viimeisenä viikonloppuna, 25.-26.10.
Kyseessä on lumilautailija Ethan Morganin perustama kansainvälinen urbaaniin lumilautailuun keskittyvä tapahtuma, joka tuo lajin huippunimiä vuosittain vaihtuvaan paikkaan. DIYX on festivaali suoraan lautailukulttuurin ytimestä: päivisin lasketaan ja illat huipentuvat lumilautaelokuvien näytöksiin ja jatkobileisiin.
Torstai 24.10.
Suuntaamme Tukholmaan Viking Gabriellalla, joka on täynnä syyslomiaan viettäviä lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Laivan kullatut pinnat, valtavat peilit ja kokolattiamatot vievät meidät suoraan 80-luvun lopun nousukauden tunnelmiin. Buffetin antimista nauttiessamme seuraamme somesta lumilautailulehti Method Magin 30-vuotisbileitä. Bileet ovat yksi DIYX Street Jamin yhteydessä järjestettävistä varjotapahtumista, joihin kuuluvat myös esimerkiksi keskiviikkona ja sunnuntaina järjestetyt lumilautaelokuvien näytökset.
Lumilautailun ympärille on kehittynyt mielenkiintoinen mediaekosysteemi, jonka kehitys on seurannut yleistä teknologian ja internetin kehitystä. 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku olivat ainakin rahallisesti lumilautailuelokuvien kulta-aikaa, jolloin Eero Ettalan kaltaiset tähdet tienasivat pienen omaisuuden filmivuokraamoissa saatavilla olleiden elokuvien tuotoilla ja sponsorirahoilla. 2000-luvun loppua kohden lumilautaelokuvat siirtyivät nettiin – pääasiassa Youtuben ja Vimeon kaltaisille alustoille. Samalla lajin ympärillä liikkuvat rahavirrat pienenivät merkittävästi.
2010-luvulla sosiaalinen media mullisti alan jälleen kerran. Lumilautaelokuvat ovat lyhentyneet, budjetit pienentyneet ja kisalaskemisen ulkopuolella lumilauta-ammattilaisuudesta haaveilevan on käytännössä osoitettava hyödyllisyytensä sponsoreille olemalla näkyvästi esillä sosiaalisessa mediassa. Vaikka rahahanat ovat tyrehtyneet, intohimo ei ole lajista kadonnut. Päinvastoin – lumilautaelokuvat ovat 2020-luvulla niin laskemisen kuin audiovisuaalisen ilmeenkin puolesta kunnianhimoisempia kuin koskaan aikaisemmin. Alaa seuraavat lumilautalehdet ja -tapahtumat sekä tee se itse -mentaliteetti pitävät kulttuuria elossa.
Palataan Gabriellalle. Nautittuamme buffetista koko rahan edestä suuntaamme vielä laivan baariin. Tiskin vieressä myydään euron sikareita, jotka ovat baarimikon mukaan hyviä sisäänheittotuotteita uudelleen aloitteleville tupakoitsijoille.
Camelin sponsoroimalta tupakkaparvelta voi seurata illan karheaäänisen trubaduurin tulkintoja rock-klassikoista.
Pikkutunneilla suuntaamme hyttiimme, joka sijaitsee mukavasti heti autokannen alla. Hississä törmäämme silminnähden humalaiseen työkonferenssissa olevaan mieheen, joka haluaa välttämättä liittyä hyttiimme jatkoille (ei ole mitään jatkoja). Onneksemme alas päästyämme seurueen supliikein saa käännytettyä tämän mukavan herrasmiehen takaisin hissiin.
Perjantai 25.10.
Saavuttuamme aamuauringossa kylpevään Tukholmaan istumme Södermalmissa puistoon aamukahville pohtimaan majoituskuvioita. Kävi nimittäin ilmi, ettei Airbnb-hostimme innostunut ajatuksestaf, että seurueemme on paisunut kolmesta hengestä viiteen. Päädymme varaamaan vielä toisen asunnon ja jakautumaan kahteen ryhmään.
Puistossa istuessamme huomaan meidän keräävän ohikulkijoilta pitkiä katseita. Keskimäärin kaksi tai kolme kokoa liian isoihin vaatteisiin sonnustaunut porukkamme kieltämättä hyppää silmille hillityn, siisteyttä korostavan skandityylin keskellä.
Airbnb-sekoilujen selvittyä pääsemme vihdoin lähtemään kohti Östermalmin urheilukenttää ja DIYX Street Jamin ensimmäistä päivää. Tapahtumapaikkaa ei ole valittu sattumalta, sillä kyseisen kentän reunasta löytyy kaiteita, joilla tehtyjä temppuja on kuvattu 2010-luvun alussa lumilautaelokuviin.
Paikalle on saapunut satoja lumilautailun ystäviä ja runsaasti erilaisten lumilautamedioiden ja -toimijoiden edustajia. Yllätyksekseni paikalla on yhden sijasta kaksi erillistä suorituspaikkaa, joihin vauhdit otetaan rakennustelineistä kasatuilta lähtötasoilta. Vauhdinoton yläreunaan on asennettu muovinen luistava alusta ja lumet paikalle on todennäköisesti tuotu jäähalleilta.
Laskijoiden taso on todella kova. Spotteihin tehdään päivän aikana enemmän ja vaativampia temppuja kuin mitä niihin on varmastikaan aikaisempina vuosina kuvattu yhteensä. Bongaan tapahtumaa sivummalta seuraavan järjestäjäkolmikon ja ryntään nappaamaan heistä kuvan. Herrat näyttävät puhuvan jotain tärkeää keskenään, joten en jututa heitä pidempään.
Spotti = Urbaani Katulaskun suorituspaikka
Syksyt ovat tyypillisesti lumilautaelokuvien ensi-iltojen aikaa, jolloin lajin harrastajat kokoontuvat katsomaan edelliskauden leffoja ja fiilistelemään tulevaa kautta. Ensimmäinen iltaohjelma järjestetäänkin elokuvateatterissa. Vaikka teatteriin piti somen perusteella olla tiukka ovipolitiikka, pääsemme noin vain kävelemään sisään ääriään myöten ahdettuun saliin. Ilta huipentuu Method Magin uusimman painoksen kansikuvan julkistukseen, jossa Tatu Toivasen vangitsemassa kuvassa laskee Rene Rinnekangas. Lopuksi esitetään vielä elokuva Heaven, joka päättyy seisaaltaan suosiotaan osoittavaan yleisöön – eikä ihme. Heaven on kaunein näkemäni lumilautailuelokuva ikinä, jossa laskemisen, kuvauksen, editoinnin ja musiikin yhteensovitus saavat toivomaan, ettei se ikinä loppuisi. Jos lajista tietämättömän pitäisi katsoa elämässään yksi lumilautaelokuva, olisi Heaven erittäin vahva vaihtoehto.
Heaven = Vuosina 2022-2024 kuvattu Rene Rinnekankaan tähdittämä, Anton Kiisken kuvaama ja editoima ja Tatu Toivasen valokuvaama lumilautaelokuva.
Lauantai 26.10.
Herään ystäväni kanssa ennen muita ja suuntaamme aamukahville. Kaupungilla kävellessä huomaamme lukuisia potentiaalisia spotteja. Toisin kuin Helsingissä, en tiedä, mitä temppuja spotteihin on tehty, tai onko niitä ylipäätään kuvattu.
Kaikkien tapaamieni lajin harrastajien aivot tuntuvat toimivan samalla tavalla. Kaupunkitila skannautuu jatkuvasti mahdollisten laskupaikkojen varalta. Joillakin tapaamillani laskijoilla kaupunkitilan tuntemus vastaa pientä Google Mapsia. Tunnistan itsessäni samaa spottisyndroomaa. Taitotasolla tai sillä faktalla, että tuskin tulen koskaan lautailemaan Tukholman kaduilla, ei ole väliä. Kun aivot on kerran kytkenyt tähän tilaan, ne on mahdotonta kytkeä pois.
Toisen päivän tapahtumapaikka on Sergelstorg, mitä voi pitää tietynlaisena tribuuttina aukiolla aikaisemmin järjestetylle lumilautatapahtuma Frontline Rail Jamille. Edellisestä tapahtumasta on tosin jo kymmenen vuotta, joten ei ole ihme, että ohikulkijat pysähtyvät katselemaan tapahtumaa hämmentyneinä.
Tapahtuman alun myöhästyessä starailulle ei jää sijaa, vaan niin vapaaehtoiset kuin lumilautailijatkin kärräävät viereen tuodusta kasasta lunta suorituspaikalle. Tapahtuma on maineensa mukaisesti DIY, eli tehty lumilautailijoilta lumilautailijoille.
Jos Östermalmilla yleisö mitattiin sadoissa, on yleisöä Sergelstorgilla silmämääräisesti jo tuhansia. Vaikka laskijat näyttävät hieman väsyneiltä (sisäpiiritiedon mukaan jatkot venyivät aamuun), ei suorituksissa näy väsymyksestä tietoakaan. Moni laskija alkaa lähes välittömästi haastamaan keskimmäistä reiliä, joka muistuttaa muodoltaan enemmän vuoristorataa kuin kaidetta.
Iltaa kohti meno yltyy, kun laskijat panevat parastaan ja juontajat huudattavat yleisöä. Lumilautoja katkeaa, erityisesti keskimmäisen reilin uhrina, lähemmäs kymmenen. Illan kruunaa tapahtumalle tyypillinen spektaakkeli, jossa reilit sytytetään tuleen niiden alapuolelta.
Tapahtuman päättyessä suuntaamme syömään läheiseen hampurilaispaikkaan. Saman idean näyttää saaneen parisenkymmentä tapahtumassa ollutta lumilautailijaa. Huomaan joukossa ammattilautailija Dillon Henricksenin ja juoksen ottamaan kuvaa hänestä ja hänen rikkinäisestä lumilaudastaan. Kuvaa ottaessani Dillon huomauttaa minulle kohteliaasti: “Hey man, you have your lense cover on”. Poistan nolostuneena linssisuojan, nappaan kuvan ja palaan kippurassa nauravien ystävieni luokse.
Vetäydymme asunnolle lepäämään ja valmistautumaan illan jatkobileitä varten. Alamme suunnitella jo seuraavaa reissua. Pitäisikö lähteä surffaamaan? Vaikka Pohjois-Norjaan? Vai sittenkin Balille? Huomaan viikonlopun vaatineen veronsa ja jään lepäämään muiden lähtiessä jatkoille. Käyn ostamassa iltapalaa ja kuuntelen Yung Leania kävellessäni Södermalmin katuja kirpeässä yöilmassa.
Sunnuntai 27.10.
Herään harmaaseen sunnuntaiaamuun ja selaan somepäivityksiä edellisillan jatkobileistä. Tapahtuman parhaina laskijoina on palkittu Egan Wint ja Øyvind Kirkhus – molemmat täysin oikeutetusti. Vaikka katulaskutapahtumissa palkitaan yleensä parhaat laskijat ja suoritukset, ei niitä voi mielestäni pitää kilpailuna. Keskiössä on hauskanpito, yhteisöllisyys ja itsensä haastaminen. Tapahtumissa erityisen palkitsevaa on seurata, kun laskijat käyvät taistelua tietyn tempun kanssa ja lopulta onnistuvat.
Reissun jäljiltä olo on yhtä levännyt kuin keskimääräisen festivaaliviikonlopun jälkeen. Raahaudumme lentokentälle, jossa avaan seuraavan viikon säätiedotteen. Viikonlopulle on luvattu yöpakkasia. Ehkä pian pääsen vihdoin laskemaan.
Klaus Nissinen
Kirjoittaja on käyttänyt merkittävän osan opintolainastaan lumilautailuun.
