Suomessa koulutuspääoma periytyy edelleen, mikä tarkoittaa, että vain harvojen lahjat hyödynnetään. Victoria Odumin piti olla numero tilastoissa, mutta sattuman kautta hän sai tilaisuuden ja päätyi yliopistoon. Hänen mielestään suomalaisten nuorten tulevaisuutta ei voi kuitenkaan pistää sattuman varaan. Tämä on puheenvuoro siitä, kuka saa tilaisuuden mahdollisuuksien maassa.

 

TEKSTI VICTORIA ODUM
KUVAT JAAKKO KAHILANIEMI
KUVAUSASSISTENTIT EMILIA MÄENMAA & ANTTI UKKONEN

 

Ilma on kuin maitoa, paksua kosteasta sumusta. Kello on neljä aamulla ja värjöttelen Pukinmäen juna-aseman laiturilla elämäni änkyrässä. Olen jo jättänyt junanraiteet taakseni muutettuani Helsinkiin, mutta tänä yönä olen vanhasta tottumuksesta hypännyt vahingossa K-junaan. Joku keskiyön ritari on ottanut kontolleen huolehtia minut kotiin. Pauhaan hänelle suomalaisesta tasavertaisuuteen perustuvasta koulujärjestelmästä ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka sitä silti määrittää. Pauhaan pitkästä tikusta, jonka sattumalta satuin vetämään ja veljistäni, jotka eivät päätyneet samalle polulle kuin minä. Olen jauhanut saman tarinan jo muutamaa tuntia aiemmin Helsingin yliopistolla järjestettävän YK-simulaatiokonferenssin päätösjuhlissa jollekin toiselle pahaa aavistamattomalle.

Iltapäivä. Istun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan valiokuntien kiitosjuhlassa ja paukutan pöytää nyrkilläni. Kuohuviinilasit helisevät. Puhun niin kiivaasti ja nopeasti, että kieleni on vähän väliä mennä solmuun. Suomalainen koulutus, epäoikeudenmukaisuus, veljeni. Sama sävel, jonka ylitse en näytä pääsevän.

 

Tämä tarina käsittelee kuitenkin niin tärkeää epäkohtaa, että on aika muuttaa humalaiset purkautumiset musteeksi paperille. Ongelma koskee paljon suurempaa määrää ihmisiä kuin vain veljiäni. Se ylettyy kaikkiin Suomen nuoriin, joiden elämänsuunnan ovat määrittäneet ennalta tilastot siitä, kuka menestyy koulussa ja päätyy yliopistoon. Jos tämä lehti on tavoittanut lukijakuntansa, puhe on todennäköisesti jostakusta muusta kuin Sinusta, joka juuri nyt luet tätä tekstiä.

Suomessa koulutus on kaikille ilmaista ja avointa, eli kaikilla on siihen mahdollisuus. On kuitenkin mahdollisuuksia ja mahdollisuuksia – niitä, jotka ovat vain kaukaisia käsitteitä ja niitä, joista voi ottaa käsillään kiinni. Valtiotieteissä puhutaan peritystä koulutuspääomasta, eli vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutuksesta lasten yliopisto-opiskelijaksi päätymiseen. Tämä äidinmaidosta saatu valmius perinteiseen menestykseen ylläpitää ja jopa syventää kuilua eri yhteiskuntaluokkien välillä. On nuoria, joiden vanhemmat ovat vähävaraisia, eivät ole itse käyneet yliopistoa, ovat maahanmuuttajia tai asuvat jossakin muualla kuin Uudellamaalla ja on nuoria, joiden vanhemmat ovat korkeatuloisia kantasuomalaisia maistereita Helsingin Lauttasaaresta. On meitä ja muita, amiksia ja ylioppilaita ja lopulta räätäleitä ja kyltereitä.

kylteri_victoria_press-2b

Ennen kuin alat tuohtuneena kertoa 40-tuntisista lukuviikoistasi pääsykokeita varten, selvennän vielä hiukan. Kyse ei ole siitä, ketkä tulevat valituksi opiskelijahaussa. Kyse on siitä, kuka ylipäänsä ymmärtää hakea yliopistoon. Jos nuoren lähipiirissä on korkeakoulutettuja aikuisia ja muita yliopistoon tähtääviä nuoria, hän saa tarvittavat vaikutteet voidakseen pitää yliopistoa mielekkäänä vaihtoehtona. Minulla ei koskaan ollut konkreettisia suunnitelmia tulevaisuudelleni. Tiesin vain, että halusin enemmän kuin mitä neljän lapsen yksinhuoltajaäidilläni oli. En ajatellut ratkaisun olevan johonkin korkeapalkkaiseen ammattiin pyrkiminen. Sen sijaan ajattelin saavuttavani paremman elintason, kunhan en hankkisi yhtä monta – tai yhtään – lasta. On vaikea unelmoida jostain, mitä ei näe.

Junarata muuttuu metroraiteiksi. Vantaalaisen lähiön harmaat kerrostalorykelmät ensin notkistuvat ja sitten valuvat ympäriltäni kuin sulavat kellot paljastaen altaan täysin erilaisen miljöön, Kulosaaren. Kasvot vilisevät ohitseni nimettöminä. Sen sijaan mieleeni painuvat Fred Perryn, Paul Frankin ja WESCin logot muiden rintapielistä. Jään odottamaan välitunnin päättymisen merkitsevää pirinää, turhaan. Sanovat, että näin opimme vastuullisiksi. Koulupäivän päätteeksi oppilaat etsivät elämyksiä kantakaupungin kahviloista oddolla tai leikkipuistoissa pyörimisen sijaan. Kaikella tekemisellä on jokin suunta, tarkoitus, hyöty. Tytöt säilyttävät koulutarvikkeitaan Marimekon pussukoissa – joka vuosi uudenlaisissa. Yhdet saavat viikkorahaa, toiset kuukausirahaa, ja jouluna kaikki kirjoittavat joulupukille keskipitkän tai erittäinpitkän listan joululahjatoiveistaan. Nämä ihmiset eivät osaa kulkea lähijunalla. Heidän ei tarvitse. Saan paljon ystäviä mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, kuinka en kuulu joukkoon.

kylteri_victoria_press

Olinhan lähtökohdiltani juuri sellainen nuori, josta opetushallinnon tilastopalvelusta voi lukea: vähävaraisesta avioeroperheestä, jossa toinen vanhemmista maahanmuuttaja ja jonka toimeentulo oli täysin riippuvaista Kelan myöntämistä tuista. Tuskin pärjäsimme niilläkään. Synnyin Koivukylässä, missä kellarissamme murhattiin ystävällinen vanhus, parkkipaikallamme tapahtui ampumavälikohtaus ja naapurin juoppo haastoi isäni oikeuteen kuvitteellisesta pahoinpitelystä. Viinanperso mies oli oikeuden edessä uskottavampi kuin töissäkäyvä mutta musta perheenisä. Muutimme näiden asianhaarojen valossa Tikkurilaan. Lapsilisien loppuessa yksi kerrallaan meillä ei ollut enää varaa asua 15 kilometrin päässä Helsingin keskustasta, joten junakiskot veivät meidät yhä pohjoisempaan, Korsoon. Emme matkustelleet, eikä veljilläni tai minulla ollut koskaan maksullisia harrastuksia. Lapsenvahdiksi värvättiin tietokoneet.

Käsitykseni normaalista muuttuu radikaalisti. Yhtäkkiä järkytystä herättääkin se, että joku ei asu miljoonaomakotitalossa Marjaniemen rannalla tai arvotaiteella koristellussa valoisassa neliössä Ullanlinnassa, tai vaadi mozzarellan olevan puhvelinmaidosta eikä lehmänmaidosta valmistettua. Harvaksi jäävät kerrat, kun joku kertoo asuvansa vuokralla VVO:n muovimatotetussa kämpässä, kuten minä. Silloin ihmettelen ja vaivaannun, älä kerro minulle siitä, tunnen säälin ja pakokauhun sekoitusta yhteenkuuluvuuden sijaan. Oudolla tavalla olen tämän pienen elitistisen kuplan sisällä ja samalla väistämättä sen ulkopuolella. Olen hieman pinnallinen ja ennakkoluuloinen ja nopea arvostelemaan mutta yritän kuitenkin pitää mielessäni kristillisen kasvatukseni ytimen, lähimmäisenrakkauden. Palaan satunnaisesti naturalismin syntysijoille nukkumaan. Matkalla harppaan yli rappukäytävän oven edessä hattaranväristä oksennusta esittävän asfalttimaalauksen.

Ysiluokalla koen vastareaktion. Huomaan itsessäni tapahtuneen muutoksen ja tämä uusi minä näyttää kyyniseltä, snobimaiselta tyypiltä, joka enää harvoin muistaa lukea iltarukouksen. Hetken kapinoin, mielestäni kaikki Kulosaaressa on pahimmalla tavalla vääristynyttä. Vasta tehdessäni yhteishakua ymmärrän, että Tin Tin Tangon cappuccinon maitovaahdossa on hiven sitä samaa jotakin, mitä muut ovat vauvana saaneet juodakseen. Lomakkeella loistaa viiden huippulukion kuningasvärisuora. Olen oppinut arvostamaan koulutusta ja laatua, olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja niihin vaikuttamisesta, kaikella tekemiselläni on jokin suunta, tarkoitus, hyöty.

kylteri_victoria_press-3

Olin ala-asteella keskiverto-oppilas. Istuin silloin tällöin jälki-istunnossa erinäisistä syistä ja yhdessä vaiheessa sain käyttäytymisestä arvosanaksi 6. Yläasteelta valmistuin 9,4:n keskiarvolla. Jatkoin Kulosaaressa lukiossa ja keväällä 2014 rehtori iski käteeni valkolakin lisäksi Laudaturin paperit. Samana syksynä aloitin opinnot Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Kävin ostamassa Marimekon penaalin.

 

Synnyin Koivukylässä, missä kellarissamme
murhattiin ystävällinen vanhus.

 

 

Miten pienestä olikaan kiinni, että joku koivukyläläistikkurilalaiskorsolainen gimma päätyi yksityiskouluun kultahammasrannikolle, missä hän oppi, että hienoja omakotitaloja on muuallakin kuin MTV:n musiikkivideoilla ja päätti joskus ostavansa yhden, oikeastaan hän ei enää osannut kuvitella itselleen muunlaista tulevaisuutta kuin sellaisen, johon kuuluisi asuntolaina; hänen mahdollisuudestaan tuli mahdollisuus ja hän haki häikäilemättä yliopistoon. Mietin jatkuvasti niitä nuoria, joille käy toisin – joiden potentiaalia ei valjasteta samanlailla kuin omani valjastettiin. Enhän minä tehnyt mitään ansaitakseni osaani. Eihän K-juna kulje Kulosaareen. Eikö muillakin ole oikeus näihin samoihin kokemuksiin? Ainakin yhteiskuntamme periaatteiden mukaan kyllä.

 

kylteri_victoria_press-7166

 

Sosiaalista liikkuvuutta hidastaa pääkaupunkiseudulla osittain koulupaikan määräytyminen oppilaaksiottoalueen mukaan. Vaikka varakkuus on jakautunut kehä kolmosen sisäpuolella melko tasaisesti, on silti paljon alueita kuten Vesala, Jakomäki ja Korso, joissa keskimääräinen tulo- ja koulutustaso on melko alhainen ja ulkomaalaistaustaisten asukkaiden määrä melko korkea. Kaupunki lähettää lapset lähikouluun, jolloin samoin eväin varustellut lapset käyvät koulua keskenään. Huonommista taustoista tulevat jäävät paremmista lähtökohdista tulevien vaikutteita vaille ja toisinpäin, eikä kukaan opi mitään uutta. Oravanpyörä pysyy liikkeessä ja nuoret lujasti paikoillaan.

 

Mietin jatkuvasti niitä nuoria, joille käy toisin – joiden potentiaalia
ei valjasteta samanlailla kuin omani valjastettiin.

 

 

Tutkinnon arvo on muutakin kuin taloudellisen hyvinvoinnin parantaminen tai turvaaminen. Koulutuksella ja akateemisen yhteisön vaikutuksella on sivistävä voima. Sivistys on puolestaan kulttuurillista pääomaa: tietoa, kriittisyyttä, ja ymmärrystä – erilaisia kieliä, joilla selittää maailmaa, keskustella havainnoistaan ja puoltaa näkemyksiään uskottavasti. Sivistynyt pystyy levitoida: etäännyttää egonsa ja tarkastella asioita metatasolta, itsestään irrallisina ilmiöinä. Tällöin vaikkapa rasistiset kansanliikkeet näyttäytyvät ensisijaisesti esimerkkitapauksina rikkinäisten yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamasta tiivistyneestä pahoinvoinnista, joka purkautuu väkivaltaisena, vihaa tihkuvana laumakäytöksenä. Ja kuinka paljon pidemmälle kantaa sellaisen ihmisen ääni, joka tietää ansaitsevansa tulla kuulluksi? Miten sellaisen henkilön voi hiljentää, joka osaa etsiä itselleen aina uuden kukkulan, jonka päältä huutaa hyvin argumentoituja, retoriikalla huomiota herättävän loistaviksi kiillotettuja viestejä? Mitä jos kallioille ei tarvitsisi edes kivuta eikä ääntään korottaa, vaan koulutus toimisi avaimena sellaisiin kanaviin, joissa noustaan kolme askelmaa ylös puhujanpönttöön ja puhutaan rauhallisesti mikrofoniin?

Käännän avainta hankalasti avautuvassa lukossa. Narahtavan oven takaa eteeni levittäytyy lankkulattia ja seinät, jotka vain kiipeävät korkeammalle ja korkeammalle. Katon ja kiharapeitteisen päälakeni välissä oleva tila vaikuttaa rajattomalta. Poimin lattialta Postin vahvistuksen muuttoilmoituksesta, jossa lukee postinumeron 01450 sijaan 00100. Seitsemännen kerroksen ikkunoista avautuu näkymä Kampin kattojen ylle. Täältähän näkee kaiken. Juuri tässä ja juuri nyt tilastoihin kirjoitettu kohtalo, junakiskojen kirous, tuntuu murretulta. Minä määrään paikkani maailmassa. Sanaisen arkkuni sisällä kotia pitävä kieli tuntuu terävältä, notkealta, aseelta. Kukaan ei voi vaientaa minua.

 

Vicky from Kylteri on Vimeo.

Kommentit

kommentit