Taloustieteen tärkein tehtävä ei ole datanmurskaus, vaan ihmisen ymmärtäminen,
kirjoittaa Ville-Matias Lammi.

 

Varsinkin vanhempien tieteenharjoittajien yhä unissaankin muistama Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirja lainaa johdannossaan 1800-luvun englantilaisen taloustieteilijä Alfred Marshallin klassista määritelmää, jonka mukaan taloustiede on tutkimusta ihmiskunnan jokapäiväisestä elämästä. Marshallille ja muille varhaisille teoreetikoille taloustiede oli ennen kaikkea filosofiaa ja yhteiskuntatutkimusta , jossa tärkeintä oli selittää ja ymmärtää ihmisen tarpeita ja toiveita; sitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa.

1900-luvun alkupuolella taloustiedettä uudistanut John Maynard Keynes määritteli täydellisen taloustieteilijän ihmiseksi, jolla on korkea osaaminen useilla eri aloilla ja joka yhdistää kykyjä, jotka harvemmin esiintyvät samanaikaisesti. Keynes siis näki optimaalisen taloustieteilijän yleisnerona, joka hallitsi matematiikan lisäksi monia muita tieteitä laaja-alaisesti.

 

Siinä missä Marshallin ja Keynesin kaltaiset klassiset taloustieteilijät tulevat helposti leimattua punaviiniä baskeripäässä juoviksi huuhaahumanisteiksi, on nykyajan taloustieteilijä ennen kaikkea tehokas matemaatikko ja analytiikkatyökalujen käyttäjä, jonka luonnollinen elinympäristö löytyy insinöörien ja luonnontieteilijöiden seurasta

Tätä ”taloustieteilijän evoluutiota” vahvistaa ensi syksynä Aallossa alkava taloustieteen uusi kandidaattiohjelma, jonka painotukset ovat yhä voimakkaammin ohjelmoinnissa ja matematiikassa. Sen johdosta on syytä hetkeksi pysähtyä pohtimaan taloustieteen syvintä olemusta sekä roolia muuttuvassa maailmassa.

On itsestään selvää, että suurten datamassojen hallitseminen muuttuu entistä tärkeämmäksi, mutta onko se taloustieteilijän ainoa tai edes tärkein tehtävä tulevaisuudessa? Jos taloustieteilijästä tulee yhä enemmän data-analyytikko, kenen harteille jää klassinen tehtävä ihmisten tarpeiden ja toiveiden ymmärtäjänä?

 

Ongelma ekonometriaa ja taloustieteellisiä malleja suosivassa opetuksessa on yksinkertainen: ihmiset, kulttuurit ja maantiede ovat erilaisia. Se, mikä on totta Tanskassa tai Tuusulassa, ei välttämättä ole sitä Suomessa tai Suomussalmella. Vaikka tutkittavien kohteiden väkiluvut ja sijainti olisivat toistensa kaltaisia, ei niiden perusteella voi tehdä johtopäätöksiä tai antaa suosituksia optimaalisimmista keinoista, jollei ymmärrä, miten eri alueet eroavat toisistaan.

Tähän liittyy myös taloustieteen ehkä suurin paradoksi. Päättäjät ja media tapaavat olla kiinnostuneimpia asioista, joita on lähes mahdotonta ennustaa, kuten bruttokansantuotteen tai työttömyysasteen muutoksista. Nämä ovat mahdottomia, sillä kun ihminen ei ole desimaali, ei hän ole myöskään matemaattinen kaava, jonka käyttäytymistä voitaisiin ennustaa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Jyväskylän yliopiston vuosittain jakama Talousennustaja-palkinto, joka jaetaan parhaimman BKT-arvion laatineelle taholle. Aikaisempia tuloksia tutkiessa on helppo huomata, kuinka vaikeaa varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on. Esimerkiksi kriisivuoden 2009 bruttokansantuotteen kasvuennuste meni mönkään keskimäärin 7,5 prosenttiyksikköä.

Onko talousennusteiden tekeminen mielekästä, jos kerran parhaatkaan taloustieteilijät ja ennustemallit eivät pystyneet ennakoimaan vuoden poikkeuksellisuutta paremmin? Ovatko taloustieteilijät kuin meteorologeja, jotka ennustavat huomisen sään ainoastaan tämän päivän perusteella?

 

Heikkouksistaan huolimatta on talousennusteiden tekeminen tärkeää tulevaisuudessakin. Vaikka ennusteet eivät pidä läheskään aina paikkaansa, ei vaihtoehto ole nykytilaa parempi. Huono kartta on parempi kuin ei karttaa ollenkaan.

Mielenkiintoisempi kysymys onkin, mikä on optimaalisin tapa luoda paras mahdollinen kartta. Pyritäänkö edellisten tapahtumien mukaan rakentamaan yleispätevä matemaattinen malli, joka on kaikkialla voimassa? Vai olisiko parempi ottaa huomioon jokaisen kriisin ainutlaatuiset olosuhteet, ja tyytyä pelkästään kuvaamaan, kuinka kriisi on kehittynyt, ja mitkä ovat tärkeimmät asiat, jotka voidaan kriisistä oppia?

On toki on väärin väittää, että kukaan ekonometristi kuvittelisi mallinsa olevan täydellinen. Näin ei yksikään, ainakaan hyvä, taloustieteilijä ajattele, vaan myöntää, etteivät hänen mallinsa pysty selittämään täysin koko tutkimuskohdetta. Kuten Albert Einstein asian ilmaisi: “Jos se on puhdasta matematiikkaa, se ei kuvaa elämää. Ja jos se kuvaa elämää, ei se tällöin ole puhdasta matematiikkaa.”

Taloustiede kuitenkin tarvitsee mielestäni avukseen muita tieteenaloja, jotka pystyvät näkemään ohi sen pisteen, jossa numerot loppuvat. Tieteilijöitä, jotka ymmärtävät miten ihmiset ja yhteiskunnat toimivat. Ja toki olisi optimaalisinta, jos samalla ihmisellä olisi Keynesin toiveen mukaisesti hallussaan monia tieteenaloja.

 

Aallossa on tällä hetkellä laadukasta teorian sekä ekonometrian opetusta, mutta laaja-alaisemman soveltavan taloustieteen opetus jäänyt pienemmälle huomiolle. Hyvänä esimerkkinä tästä on taloushistoria, joka tutkii taloudellisten ilmiöiden kehittymistä ajassa joko historian tai taloustieteen menetelmien kautta. Kun aiemmin taloushistoriaa pystyi koulussamme lukemaan jopa pääaineena, on sitä enää varsin vähän tarjolla opetuksessa.

Kuten jo todettu, ekonometrian osaaminen on taloustieteilijälle tärkeää. Suorastaan välttämätöntä. Mutta myös laajojen teemojen, esimerkiksi taloushistorian, parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään sekä välttämään aiemmin tehtyjä virheitä. Ja vaikka esimerkiksi talouskriisejä ei pysty mitenkään estämään, voi yhteiskunnan laaja-alainen tunteminen auttaa ymmärtämään miten uusi talouskriisi eroaa aikaisemmasta kriisistä. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Irving Fisher kuvasi teorian ja taloushistorian suhdetta sanomalla, että toista ymmärtääkseen on ymmärrettävä myös toista. Yksittäisen kriisin ymmärtämiseen tarvitaan teoriaa, mutta teorian ymmärtämiseen tarvitaan ymmärtää yksittäisiä kriisejä, joista teoria on rakennettu.

Taloushistorian opetuksen mukana on kadonnut myös monien tärkeiden historiallisten taloustieteilijöiden ajatuksiin tutustuminen. Esimerkiksi F.A. Hayekin tai Gunnar Myrdalin elämäntöistä ei kauppiksen kursseilla juurikaan keskustella, vaikka heiltä voisi löytyä ajatuksia, jotka voisivat olla käyttökelpoisia tulevaisuudessa.

 

Vanhat teoriat ja teoreetikot voivat tuntua triviaaleilta verrattuna nykyiseen opetukseen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että ainoastaan muutos on pysyvää, eikä mikään totuus kestä ikuisesti. Parhaimmatkin teoriat hylätään uuden tiedon karttuessa ja maailman muuttuessa. Tällöin parhaimmassa asemassa uudessa tilanteessa ovat he, jotka osaavat soveltaa aikaisemmista ajatuksista uutta. Ihmiset, jotka ymmärtävät mistä me olemme tulossa – ja mihin menossa.

Kommentit

kommentit