TEKSTI: LASSE KAARTINEN
KUVA: RENJA NURMI

 

Tein alkuvuodesta kierrätyskeskuksessa loistavan löydön: valtavan suuren, nilkkoihin asti ulottuvan mustan tekoturkiksen. Turkis oli suorastaan törkeä kaikessa kookkaudessaan ja lämpimyydessään. Kun pakkaset sitten äityivät riittävän kovaksi, oli pakko rohkaistua: heittää vanha, kulahtanut talvitakki kellariin ja vetää turkis päälle. Se päällä tepastelinkin koko alkuvuoden ja sain enemmän palautetta kuin koko ikäni aikana mistään muusta asiasta.

Vantaalaisella parkkipaikalla minulle naurettiin. Otaniemessä samanlaisen reaktion aiheutin vasta, kun törmäsin otsa edellä suoraan kuorma-auton taustapeiliin jäisellä polulla. Parhaita katseita sain kadunkulmissa mummoilta, joilla oli päällään aivan vastaavanlainen takki. Metrossa istuessani vanhempi mies elehti ottamaan kuulokkeet pois, sanoi: ”Sä oot boheemi!” ja näytti peukkua. Haastatellessani kansanedustaja Elina Lepomäkeä hän sanoi, että takkia voi pitää päällä ainakin juhannukseen saakka. Vähintään joka toinen työkavereistani on kommentoinut takkia positiiviseen sävyyn.

Siksi en oikeastaan välitä siitä, että minulle naurettiin. Vähänkään räväkämmät teot kirvoittavat runsaasti palautetta, josta osa on aina negatiivista. Palaute on vain kestettävä, jos aikoo tehdä jotain sellaista, mikä moisen reaktion aiheuttaa. Eniten yllätyin kuitenkin palautteen määrästä laadun sijaan: miksi vaatetus herättää näin paljon huomiota, mutta oikeasta asiatekemisestä ei lähes koskaan saa järkevää palautetta ihan kiva -kommenttien lisäksi?

Saa nähdä, mitä keksin ensi kesäksi, joka ei ole enää kovin kaukana. Ehkäpä tekoturkiksiset uimashortsit olisivat paikallaan. Tai sitten vain noudatan Elina Lepomäen neuvoa ja kuljen se turkis päällä aina juhannukseen saakka.

Kommentit

kommentit