Polarisoituneet

Polarisoituneet

Onko yhteiskuntamme jakaantuneempi kuin koskaan?

Yhteiskunnallinen jakaantuminen on termi, johon meistä jokainen on saanut törmätä viime vuosina. Media toitottaa, kuinka eri ihmisryhmien väliset poliittiset mielipiteet eivät koskaan ole olleet niin kaukana toisistaan kuin nyt. Uutisia lukiessa voisi joskus melkein luulla, että yhteiskunnan ääripäät ovat menettäneet yhteisen äidinkielensä ja joutuvat sen takia tyytymään kommunikoinnissaan vihaisiin murahduksiin sekä huuteluun.

Nimensä mukaisesti polarisaatio viittaa ihmisten jakaantumiseen kahteen eri ryhmään, joiden välissä on ylitsepääsemätön kuilu esimerkiksi sosiaali- tai talouspolitiikan näkökulmasta. Samalla toisen osapuolen mielipiteistä tulee valeuutisia, ja omaa aatemaailmaa vastaan esitetty kritiikki on automaattisesti vain ideologista panettelua.

Presidentti Sauli Niinistö esitti vuoden 2016 alussa Twitterissä toiveen siitä, kuinka suomalaisten olisi syytä ryhtyä tolkun ihmisiksi. Twiitissään Niinistö viittasi kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen Sanomissa ilmestyneeseen kolumniin, jossa maalattiin kuvaa kiihkoilemattomasta vaihtopenkin ihmisestä, joka ei mieli hajottaa tai hallita yhteiskuntaa. Pohjimmiltaan Paretskoin tolkun ihminen on siis poliittisen nelikentän keskipisteessä tasapainotteleva hahmo, joka ei liioin tee itsestään numeroa.

Vaikka ajatus rakentavasti keskustelevasta ja muita kunnioittavasta poliittisesta keskustelijasta kuulostaakin yhteiskunnan toiminnan kannalta täydelliseltä, on karu totuus kuitenkin, että poliittinen ryhmädynamiikka kannustaa luonnostaan jakolinjojen syntyyn. Tehokkain tapa homogeenisen yhtenäisen ryhmän luomiseksi on luoda sille ensin vihollinen. Poliittiset liikkeet ovat aina ymmärtäneet tämän tosiasian, ja sen tähden yhteiskunnallisesta jakaantumisesta on tullut normaali olotila yhteiskunnassa.

Yhteiskunnan jakaantuminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin polarisaatio. Eri rintamiin jakautuminen ei automaattisesti viittaa siihen, että yhteiskunta on jakaantumassa kahteen ryhmään, vaan akseleita, joille ihmiset asettuvat, voi olla useampia.

Polarisaation suurin vaara yhteiskunnalliseen jakaantumiseen verrattuna lienee se, että suuri määrä poliittisia kilpailijoita takaa ympäristön, josta on haettava liittolaisia rakentavan myönnytyksiä tekevän päätöksenteon kautta. Kaksinapaisuus taas jakaa yhteiskunnan pelkästään ystäviin sekä vihollisiin ja vie pohjan kompromisseihin perustuvalta politiikalta.

Repeääkö Suomi sitten tällä hetkellä kahtia? Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanin Jan-Erik Lönnqvistin johtaman tutkimusryhmän tuloksien mukaan polarisaatio kasvaa erityisesti maahanmuuton ja ympäristöasioiden suhteen vuoden 2012 ja 2017 kuntavaaleihin perustuvan aineiston mukaan.

Ryhmien jakaantuessa jakoakseleiden eri ääripäihin menettävät he yhteisen sävelensä ja kyvyn tehdä minkäänlaista yhteistyötä. 

Kasvaneesta yhteiskunnan polarisaatiosta kertoo Lönnqvistin mukaan myös pienentynyt halu tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen varsinkin, kun toisistaan täysin riippumattomat aihepiirit linkittyvät nyt entistä vahvemmin toisiinsa laajempien ideologisten kysymyksien kautta.

Samaan aikaan puolueiden sisäinen yhtenäisyys on tutkimusryhmän tuloksien mukaan kasvanut, ja moniäänisyydelle niiden sisällä on jäänyt vähemmän tilaa. Uudet ehdokkaat ovat siis kuin kopioita aikaisemmista, ja puolueen linjan sisäisen kritiikin sijaan tyydytään panettelemaan ulkoista vihollista. Kuntavaaleihin perustuvan aineiston perusteella voitaisiin siis ainakin ajatella, että yhteiskunta on tosiaan jakaantumassa kahteen eri leiriin. Paikallispolitiikka on kuitenkin vain pieni osa yhteiskunnan polarisaatioon liittyvää keskustelua, ja varsinkin monelle opiskelijalle se on kaukainen yhteiskunnallisen debatin ala. Halusin itse kuulla yliopisto-opiskelijoiden oman näkemyksen siitä, mihin suuntaan Suomen poliittisen ilmaston polarisaatio on kehittymässä. Tasapuolisen näkökulman saavuttamiseksi päätin haastatella edustajia molemmista poliittisista ääripäistä, ja lopputuloksena oli sivistynyt keskustelu radikaalidemarin ja kansalliskonservativiin kanssa.

Paikallispolitiikka on kuitenkin vain pieni osa yhteiskunnan polarisaatioon liittyvää keskustelua, ja varsinkin monelle opiskelijalle se on kaukainen yhteiskunnallisen debatin ala.

Jasmina on parikymppinen historian opiskelija Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Hän kiinnostui kansallismielisyydestä alun perin kaverien ja kontaktien pyydettyä häntä toimintaan mukaan, vaikka oikeistolaiset perusmielipiteet olivat seuranneet häntä nuoresta saakka. Erityisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogin teksteillä oli suuri vaikutus Jasminaan: ”Teksteissään Halla-aho puhui yhteiskunnasta eri tavalla kuin muut. Blogikirjoituksissa tiivistyi mielestäni hyvin, kuinka keisarilla ei ole vaatteita.” 

Helsingin yliopistossa Jasmina liittyi mukaan Hapsun eli Helsingin Akateemisten Perussuomalaisten toimintaan ja oli syksyn 2018 edustajistovaaleissa heidän ehdokkaanaan. Yhdistys poistettiin sittemmin vuoden 2019 keväällä HYYn järjestörekisteristä, sillä sen epäiltiin toimineen ylioppilaskunnan yhdenvertaisuussuunnitelman vastaisesti. Epäily perustui Hapsun samana keväänä antamaan tiedotteeseen Helsingin yliopistossa esiintyneeseen väitettyyn rakenteelliseen rasismiin liittyen, jossa se linjasi esimerkiksi, että ”[e]urooppalaiset kansat taas ovat valkoisia, joten on vain luonnollista ja tervettä, että valkoisuus on eurooppalaisissa tiedeyhteisöissä hallitsevaa”. 

Haastattelussa Jasminan aisaparina toiminut Sami reagoi tapaukseen tuolloin Twitterissä kysymällä, miksi ”– HAPSU:n annetaan ajaa avoimesti valkoista ylivaltaa Helsingin yliopistossa?” Yliopiston Sitoutumattomassa vasemmistossa aktiivinen folkloristiikan opiskelija Sami, onkin syntyperäinen vasemmistolainen, ja kertoo aatteen tulleen hänelle perintönä jo vanhemmilta. Hänen aatteellinen heräämisensä tapahtui kuitenkin vasta vuoden 2008 talouskriisin yhteydessä, kun hän koki, ettei EKP:n silloin harjoittama rahapolitiikka johtanut oikeudenmukaisiin lopputuloksiin kriisin vanavedessä.

Samin kotona lapsia kannustettiin vastustamaan yhteiskunnan rakenteita, ja hänen isänsä kehotti häntä osallistumaan mielenosoituksiin ja muuhun aktivismiin. Kotikeskustelun ideologisuudesta huolimatta ääriajattelu oli Samin perheessä kielletty: ”Radikaalit ajatukset ovat kiehtoneet minua aina akateemisesti, mutta olen jo kotoa oppinut, että vallankumoukset ovat täynnä hätiköityjä päätöksiä. Muutos toteutuu parhaiten asteittain, mutta eliitti on aina saatava pelkäämään oman asemansa puolesta. Vasta silloin kompromissi maltillisemman osapuolen kanssa muuttuu ajankohtaiseksi”. 

Sekä Jasmina että Sami yhtyvät mielipiteeseen siitä, että yhteiskuntamme on tällä hetkellä polarisoitunut. Internet tarjoaa ihmisille mahdollisuuden siiloutua aikaisempaa tehokkaammin ja käydä keskustelua anonyymisti, mikä nostaa kahtiajakautumisen ikävimmät piirteet esiin. ”Kasvotusten ihmistä, jonka mielipiteet eivät yhdy omiisi, ei voi blokata samaan tapaan kuin Twitterissä”, Jasmina toteaa osuvasti.

Keskustelun kaksinapaistuminen asettuu heidän mukaansa kuitenkin eri akseleille. Jasminan mielestä ristiriidat eivät välttämättä jakaudu perinteiselle oikeistoon ja vasemmistoon rajautuvalle jakolinjalle, vaan pikemminkin ihmisten mielipiteet asettuvat sosiaalisiin arvoihin pohjautuvalle ”suvakki-rasisti-akselille”. Sami taas uskoo perinteisempään oikeisto-vasemmisto-jakoon, jonka vastapareina toimivat ihmiset, jotka haluavat puolustaa vallitsevia hierarkioita ja heidän vastakohtanaan heitä, jotka haluavat murtaa olemassa olevat valtarakenteet. Yhteiskunnan muuttuvat olosuhteet siirtävät vain hänen mukaansa keskustelun maalitolppia ja synnyttävät uusia kiistakysymyksiä. ”Sanon aina, että vielä koittaa aika, kun mustat lesbonaiset sanovat, että roboteille ei pidä antaa ihmisoikeuksia”, Sami huomauttaa naurahtaen.

Kumpikaan heistä ei koe yhteiskunnan polarisaation pahentuneen merkittävästi Suomessa viime vuosina, mutta jakaantuminen on molempien mielestä kuitenkin kasvava ongelma. Suuret yhteiskunnalliset mullistukset kuten 2015 pakolaiskriisi ja nuorten kokema ilmastoahdistus ovat profiloineet 2010-lukua ja selittävät varmaan osaltaan sitä, miksi yhteiskunnan eri osapuolet ovat jakaantuneet niin vahvasti omiin leireihinsä.

Sami korostaa, että mielipiteiden eriytymisessä on pitkälti kyse siitä, että ihmiset elävät eri maailmoissa, ja reagoivat sen takia yhteiskunnan mullistuksiin eri tavoin. Oma kosketuspinta helpottaa kuitenkin sopeutumista muuttuvaan maailmaan, ja Sami toteaakin, että ”esimerkiksi maahanmuuton osalta omat kokemukset ja näkemykset auttavat vähentämään ennakkoluuloja siihen liittyen”. 

”Kasvotusten ihmistä, jonka mielipiteet eivät yhdy omiisi, ei voi blokata samaan tapaan kuin Twitterissä”

Erilleen kasvavien maailmojen erilaisilla totuuskäsityksellä on kuitenkin oma kääntöpuolensa, jonka Jasmina tuo esiin: ”Ihmiset, jotka katsovat, ettei heidän näkökulmaansa tuoda [mediassa] esiin, alkavat tuottaa näkemykseensä sopivaa sisältöä.” 

Erilaiset vaihtoehtomediat ovat aina olleet julkisessa keskustelussa läsnä, mutta Internet on antanut niille uuden ennennäkemättömän tehokkaan jakoväylän. Jasmina huomauttaa, että printtimedian valtakaudella ihmisille tarjottiin jo valmiiksi suodatettu versio uutisista sanomalehtien ja iltauutisten kautta, mutta nyt ihmiset hakevat tietoa omien tarpeidensa mukaan Internetistä. Tämä on omiaan erottamaan eri poliittiset ääripäät omiin totuuskupliinsa, joiden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä.

Erilaiset vaihtoehtomediat ovat aina olleet julkisessa keskustelussa läsnä, mutta Internet on antanut niille uuden ennennäkemättömän tehokkaan jakoväylän. 

Suomella on kuitenkin polarisaation vastaisessa taistelussa yksi etulyöntiasema. Jasmina ja Sami nostavat molemmat esiin, kuinka nykyinen yhteiskunnan pluralismia ja demokratian moniäänisyyttä tukeva suhteelliseen vaalitapaan perustuva järjestelmämme turvaa yhteiskunnan keskustelua. Suomalaiset eivät vielä ole saaneet kokea samanlaista yhteiskunnan kaksinapaistumista kuten amerikkalaiset sekä englantilaiset ja se on molempien mielestä monipuoluejärjestelmämme ansiota.

Poliittinen järjestelmämme tulee tuskin koskaan olemaan täysin yhtä mieltä mistään, mutta onko se toisaalta huono asia? Mielipiteiden jakaantuminen sekä moniäänisyys on osa demokratiaa, ja niiden pohjalta rakentuva kompromissipohjainen päätöksenteko takaa yhteiskunnan toiminnan. Suurin riski yhteiskunnalle on kuitenkin jakaantuminen kahteen hyvin mustavalkoiseen leiriin. Vaikka yhteinen vihollinen ajaisikin ihmiset yhteen rintamaan, johtaa pitkälle polarisoitunut poliittinen tilanne lähes väkisinkin vastakkainasetteluun ja jopa väkivaltaan.

Mielipiteiden jakaantuminen sekä moniäänisyys on osa demokratiaa, ja niiden pohjalta rakentuva kompromissipohjainen päätöksenteko takaa yhteiskunnan toiminnan. 

Ehkäpä meidän on yhteiskuntana tyydyttävä vain olemaan samaa mieltä siitä, että olemme joistain asioista eri mieltä. Toisin kuin presidentti Niinistö toivoi, meistä ei kuitenkaan tarvitse tulla alistuvia ja passiivisia tolkun ihmisiä. Sen sijaan voimme kaikki omalta osaltamme toimia aktiivisina yhteiskunnallisina keskustelijoina, jotka ovat valmiita rakentavasti haastamaan vastapuoltemme näkemykset.

Teksti: Markus Myllyniemi

Kuvitus: Landys Roimola