Kansanedustaja Elina Lepomäki tuli suurelle yleisölle tunnetuksi haastaessaan kokeneemmat kollegansa kokoomuksen puheenjohtajakilvassa pari vuotta sitten. Tänä keväänä mediajulkisuutta on kerännyt kuitenkin hänen sote-kapinansa.

 

TEKSTI: LASSE KAARTINEN
KUVAT: JAAKKO KAHILANIEMI

 

Peruskorjatussa eduskuntatalossa vierailulla olevan eläkeläisryhmän rouvien katseet kääntyvät ja helminauhat tutisevat, kun luikimme kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäen kanssa ohitse. Lepomäki on kuluneen kevään aikana joutunut myrskyn silmään, kun hän on vastustanut hallituksen sote-ratkaisua ja kertonut julkisesti äänestävänsä oman eduskuntaryhmänsä linjaa vastaan. Lepomäki on saanut osakseen julkisuudessa runsaasti kritiikkiä, mutta myös tukea.

”Mulla on ihan hyvä olla itseni kanssa. Mä koen, että tein ainoan ratkaisun, joka oli mahdollinen”, Lepomäki kertoo.

Lepomäen mukaan hän ymmärtää ryhmäkurin periaatteen täysin: äänestetään puolueen linjan mukaisesti, jotta saadaan asioita läpi. Sote-asiassa nyt vain ollaan hänen mukaansa tekemässä niin hankalasti korjattavaa virhettä, ettei hän voi sen puolesta äänestää.

”Kyllähän kansa ja kokoomuskin tuntuu olevan samaa mieltä, minkä mä jo sinänsä tiesinkin. On sitten eri asia, kuka uskaltaa julkisesti sanoa mitään.”

Lepomäen opiskellessa TKK:lla vuosituhannen vaihteessa kansantaloustiede alkoi kiinnostaa. Sitä oli tuotantotalouden laitoksella tarjolla vain muutama kurssi, joten jotain oli keksittävä. Lepomäki löi silloin veljensä kanssa kaljakeissistä vetoa pääsevänsä sisään kauppakorkeakouluun.

Muutamaa vuotta myöhemmin ja kaljakeissiä rikkaampana seurasi valmistuminen ensin diplomi-insinööriksi ja sitten kauppatieteiden maisteriksi, vuosia töissä pankissa niin Suomessa kuin Kööpenhaminassa ja Lontoossakin. Tuli vuosi 2007 ja pankkeja alkoi kaatua ympäri maailman.

”Silloin ajateltiin, että jos jotkut pankit on vaikeuksissa, niin eihän tää Suomea koske. Mä mietin, että hei haloo!” Lepomäki muistelee. Hän tajusi, etteivät kyseessä olleet niin isot asiat, etteikö niitä voisi muuttaa poliittisesti. Silloin politiikka alkoi käydä mielessä.

Lepomäki oli tavannut aviomiehensä, alkoi odottaa lasta ja muutti siksi Suomeen. Äitiyslomalla hän tajusi, että tulossa on eduskuntavaalit – sinnepä täytyy lähteä. Lepomäen kertoessa tarinaansa hän ei edes ymmärrä siinä olevan mitään kummallista. Palataanpa siis takaisin: miten kukaan voi ajatella muutenkin stressaavalla äitiyslomalla, että tässäpä täytyy hakea eduskuntaan?

Lepomäki purskahtaa vastaukseksi nauruun: ”Ehkä mulla on sellainen vahva elämännälkä. Aina on ollut jotenkin tekemisen meininki.”

Äitiyslomalla kampanjointi johti tuolloin eduskunnan varasijaan, josta hän myöhemmin nousi eduskuntaan. Kesällä 2016 oli vuorossa kokoomuksen puheenjohtajakilpa, johon Lepomäki lähti kokoomuksen konkaripoliitikkojen Alexander Stubbin ja Petteri Orpon haastajaksi. Se opetti Lepomäelle paljon.

Jälkikäteen hän on analysoinut, oliko virhe lähteä puheenjohtajaehdokkaaksi. Henkinen paine oli mieletön ja mediajulkisuus valtaisaa.

Kilpa opetti Lepomäelle valtarakenteista. Puoluekokousedustajat valikoituvat niin, etteivät rivijäsenet tai etenkään äänestäjät valitse puolueen tulevaa puheenjohtajaa. Ennen puheenjohtajavaalia Lepomäki soitti tavan mukaisesti puoluekokousedustajia läpi ja yllättyi vastauksista.

”Perustelut olivat tasoa ’Oothan sä kyllä kaikista pätevin, mutta kun nukuttiin Petterin kanssa samassa teltassa vuonna -96 siellä Himoksen reissulla Kokoomusnuorten Winter Gamesissa’”, Lepomäki kuvaa. Hän koki tilanteen absurdiksi: nythän oltiin oikeastaan valitsemassa pääministeriä. On sanottu, että demokratia on rikki, mutta Lepomäki ei koe asiaa niin.

”Ei demokratia ole rikki, vaan totuus on se, että me toimitaan politiikassakin kuitenkin hyvin inhimillisesti.”

Ennen kaikkea kilpa opetti kuitenkin suomalaisten rakkaudesta valtaapitäviä kohtaan. Moni koki Lepomäen asettumisen puheenjohtajaehdokkaaksi provokaationa hänen vähäisen poliittisen kokemuksensakin takia.

”Suomessa poliittinen kulttuuri on hyvin säilyttävää. Me ollaan aika konservatiivisia siinä mielessä, että me suositaan olemassa olevaa valtaa ja mediakin on hirveän kriittistä valtaan pyrkiviä kohtaan”, Lepomäki summaa ja ottaa esimerkiksi Sauli Niinistön suorastaan putinmaiset kannatusluvut. ”Eihän kukaan ole niin täydellinen, ei edes meidän Sauli.”

Lepomäki peräänkuuluttaa juuri haastamista ja teki niin puheenjohtajaväittelyissäkin. Ennen vaalia ehdokkaiden kolmikko kiersi maata ja esiintyi vaalikeskusteluissa, joiden moderointi vaivasi Lepomäkeä: juuri kun oltiin pääsemässä debattiin, juontaja vaihtoi aihetta. Koska moderaattorit eivät hänen mukaansa haastaneet ehdokkaita tarpeeksi, koetti Lepomäki tehdä sitä itse.

”Sehän näytti vielä typerämmältä, että ’mitä toi hankala akka yrittää meidän upeita ministereitä siinä kurmuuttaa’”, Lepomäki sanoo.

”Jos joku on päässyt valtiomiesasemaan ja sitä vähän yrittää vaaputtaa jostain, niin sitten sä olet pahantekijä, jota katsotaan kielteisesti.”

Sehän näytti vielä typerämmältä, että mitä toi hankala akka yrittää meidän upeita ministereitä siinä kurmuuttaa’.”

 

Julkisuudessa Lepomäkeä on välillä tituleerattu jopa äärioikeistolaiseksi. Hänen mielestään taas oikeisto–vasemmistojako on aikansa elänyttä. Lepomäki kannattaa perustuloa ja ajatuspaja Liberassa ideoimaansa perustiliä, mikä asettaa hänet oman näkemyksensä mukaan jo kokoomuksen aivan vasempaan laitaan.

Lepomäki kuvailee itseään klassiseksi liberaaliksi. Pohtiessaan nuorempana, millainen olisi hyvä yhteiskuntajärjestys, vastaus tiivistyi tähän ajatukseen: jokainen olkoon niin vapaa elämään omaa elämäänsä kuten haluaa, kunhan ei vie samaa oikeutta muilta pois. Lepomäki pyrkii asiassa johdonmukaisuuteen ja onkin johtanut tästä ajatuksesta poliittisen linjansa.

Esimerkiksi yritystukia Lepomäki vastustaa: hänen mielestään on erikoista, että poliittisesti valitaan toimialojen voittajat, jotka saavat yritystukia. Lepomäen mukaan kuluttajien tulisi valita alojen voittajat, ja siksi yritystukijärjestelmä pitäisi korvata tasapuolisemmalla ratkaisulla, kuten alhaisemmalla verotuksella.

Linjan ristiriitaisesta sijoittumisesta oikeisto–vasemmistoakselille kertoo sekin, että eräässä konferenssissa puhuessaan Lepomäki oli luokiteltu sosialistileiriin. Äärioikeisto- tai vasemmistoleimoja Lepomäki karttaa: ne ovat hänen mielestään enemmänkin leimaamista kuin tosiasiallista politiikan sisältöihin menevää kategorisointia. Esimerkiksi hän ottaa maahanmuuttokriittisyyden, joka nykyisin liitetään lähes poikkeuksetta nimenomaan äärioikeistoon. Toisin on ollut Suomenkin lähihistoriassa, jolloin maahanmuuttovastaisia ovat olleet nimenomaan vasemmistolaiset, jotka ovat halunneet estää halvan työvoiman tuloa työmarkkinoille.

”Mä en näe maahanmuuttovastaisuudessa mitään oikeistolaista tai sinänsä myöskään vasemmistolaista – se on vain hölmöä.”

Mä en näe maahanmuuttovastaisuudessa mitään oikeistolaista tai sinänsä myöskään vasemmistolaista – se on vain hölmöä.”

 

Matti Apusen esittämä ajatus helminauhakokoomusrouvista on Lepomäen mieleen: helminauhakokoomusrouvat arvostavat suomalaiseen tapaan valtiomiesmäisyyttä. Lepomäki ottaa esimerkiksi Paavo Lipposen ja Ilkka Kanervan: hitaasti puhuvia miehiä, joiden puheen tosiasiallinen sisältö saattaa jäädä laihaksi. Silti he onnistuvat miellyttämään karismallaan ja valtiomiesmäisyydellään torillisen verran ihmisiä vauvasta vaariin – ja niin, siihen helminauharouvaan. Sen sijaan Ville Niinistöä nämä rouvat tuskin äänestäisivät: vaikka hänellä olisikin hyviä ajatuksia, tyyli on vääränlainen, jopa mesoava.

Lepomäen mukaan poliittista keskustelukulttuuria tulisi jalostaa analyyttisempaan suuntaan. Se olisi hänen mukaansa poliitikkojen tehtävä, vaikka toistaiseksi sitä roolia ei juuri ole haluttu ottaa. Lepomäen mukaan moni poliitikko pelkää liikaa sanoa mitään tavanomaisesta poikkeavaa sen takia, miltä se saattaa näyttää Iltalehden lööpeissä.

Räväkkyyttä nähtiin, kun kokoomuksen konkarikansanedustaja, 73-vuotias Eero Lehti lausui sote-asian käsittelyn yhteydessä keväällä näin: ”Lepomäki luulee olevansa viisaampi kuin koko ryhmä yhteensä. Lepomäen elämänkokemuksella en ryhtyisi tässä asiassa mestaroimaan.”

Lukiessani Eero Lehden sitaatin ääneen Lepomäkeä huvittaa. Hän on kiitollinen Lehdelle siitä, että ainakin sanoo ääneen sen, mitä varmasti moni ajattelee. Toisaalta tähän tiivistyy Lepomäen mukaan keskeinen ongelma politiikassa: ainoastaan poliittista kokemusta pidetään arvokkaana.

”Päinvastoin, politiikassa pitäisi arvostaa elämänkokemusta ja se ei ole pelkästään lineaarinen iän funktio. Toki se on sitäkin. Eero Lehden logiikalla meillä pitäisi olla äänestysoikeus vasta seitsemänkymppisenä”, Lepomäki sanoo.

Lepomäki painottaa, että politiikka on taitolaji ja poliittinen kokemus on myös arvokasta. Elämä on kuitenkin monimutkaista ja siksi tarvitaan kokemusta myös monesta muusta asiasta. Hänestä on erikoista, että esimerkiksi niin pienellä osalla “markkinatalouspuolue” Kokoomuksen ministereistä on kokemusta tulosvastuullisista liike-elämän tehtävistä.

Vaikka Lepomäki ei ole kaikista linjauksista samaa mieltä heidän kanssaan, hän nostaa esiin esimerkkeinä hallituksen parhaista ministereistä liike-elämästä tulleet Anne Bernerin ja Juha Sipilän.

”Ne on ne henkilöt, jotka ei ole poliittisen prosessin jalostamia. Ei se pelkästään sattumaa ole”, Lepomäki sanoo.

Äänestäjät kokevat, että tällä ihmisellä on hyviä ajatuksia, mutta eihän sitä voi äänestää, koska se on outo.

 

Työelämänsä aikana Lepomäki on työskennellyt pankissa lähes kymmenen vuotta. Lepomäkeä harmittaa oma julkisuuskuvansa, jota on rakennettu hänen mukaansa myös puolueen johdon taholta propagandamielessä. Puolue on puhunut hänestä hankalana yksilönä ja huonona joukkuepelaajana.

”Entäpä jos joukkueenjohtaja ei koskaan otakaan yhtä pelaajaa mukaan joukkueeseen? Voiko siitä yksittäistä pelaajaa syyllistää loputtomasti? Tiimikavereiden kanssa tulen kyllä hyvin toimeen”, ihmettelee Lepomäki.

Työelämänsä aikana Lepomäellä kuitenkaan ei ollut mitään hankalan akan mainetta vaan paljon ystäviä kaikista aiemmista työpaikoista, sekä Kööpenhaminasta että Lontoosta, ja lapsuudenystäviä muualta ulkomailta. Pankissa työskennellessään Lepomäki sai jonkin ylennyksen puolivuosittain, joten hän ei usko varsinaisesti pärjänneensä huonosti.

Osasyyn julkisuuskuvastaan Lepomäki vyöryttää medialle, sillä median tekemät jutut hänestä toistavat samoja luonnehdintoja. Juttuja tehdessä media tukeutuu hänen mukaansa liialti aiempiin tulkintoihin, sen sijaan että tekisi ne itse.

Lepomäki näkee, että kaikki leimat ovat haitaksi, mutta erityisen ongelmallinen leima politiikassa on olla vähän outo. Äänestäjät kokevat, että tällä ihmisellä on hyviä ajatuksia, mutta eihän sitä voi äänestää, koska se on outo. Liian hankala tai friikki.

”Yksi kollega täällä kuvaa, että on tylsää olla oikeassa mutta yksin. Mä koen olevani oikeassa, mutta mä en todellakaan ole yksin.”

Kommentit

kommentit