TEKSTI: LASSE KAARTINEN
KUVA: ANNUKKA LAINE

 

Flow’n jälkeisen jokavuotisen kulttuurikrapulan ja sitten kasvaneen kulttuuriruokahalun kourissa jouduin myöntämään itselleni nolon tosiasian: en ollut koko elämäni aikana käynyt oopperassa. Pyrin kuitenkin heti perään uskottelemaan itselleni olevani riittävän kulturelli. Olenhan sentään käynyt elämäni aikana teattereissa, konserteissa, festareilla ja museoissa, myös niissä erikoisemmissa ja vaikeammin nautittavissa. Sitä paitsi monen irvileuan mielestä kuulun lisäksi tämän lehden teon kautta Suomen kulturellien kuplaan, toimittajiin. Mietin mielessäni, uskallanko paljastaa kulttuurivajeeni muille vai esitänkö tarvittaessa tuntevani oopperan kulttiteokset ja protokollat.

Hetken asiaa pähkäiltyäni tajusin koko ajatuskulun hupsuuden. Kulttuurimuotojen ja niissä käytettyjen minuuttien laskeminen ja niillä pröystäily tai niiden häpeily on turhaa. Ystäväni kanssa hymähtelimme ihmisten sosiaalisen median päivityksille, joissa julistetaan: “Ilta teatterissa. No nyt tuli kulttuuria kerrakseen!” Tuskin kenenkään aidosti kulturellin ihmisen tarvitsee leuhkia kulttuurielämyksillään saadakseen niistä aitoa nautintoa.

Kulttuurista nauttiminen voi olla kallista tai halpaa, vaikeaa tai helppoa ja hidasta tai nopeaa. Elektronisen musiikin kakofonia ja viulujen sulosoinnut voivat yhtä hyvin olla elektronisen musiikin sulosointuja ja viulujen kakofoniaa. Kulttuurimuotojen katsominen nenänvartta pitkin on pölyttynyttä ja loukkaavaa. Siksi aina välillä voi olla hyvä hypätä sinne väärälle puolelle. Niinpä varasin liput Kansallisoopperaan, jota luotsaa tässä lehdessä haastateltu Gita Kadambi.

Kuka tietää – ensi vuonna tähän aikaan saatan olla vakiokasvo Oopperan katsomossa.

Kommentit

kommentit