Monimuotoisemman työelämän puolestapuhuja

Monimuotoisemman työelämän puolestapuhuja

Katja Toropainen perusti Inklusiiv-hankkeen edistämään monimuotoisuutta työelämässä. Slushissakin vaikuttanut kauppiksen alumni puhuu nyt stereotypioista, vaikuttavasta sijoittamisesta ja siitä, miten jokainen voisi oppia lisää monimuotoisuudesta. 

Suomen suurimmassa startup-keskittymässä on hiljaista. Vain muutamia ihmisiä osuu näkökenttääni, ja hekin näyttävät olevan jossain omassa, kiireisessä maailmassaan. Yritän nähdä mielessäni, kuinka yli 200 lupaavaa kasvuyritystä mahtuu uurastamaan vieressäni seisovaan entiseen sairaalarakennukseen. Nyt heidät on kuitenkin pakotettu jäämään kotitoimistoihinsa. Unelias tunnelma rikkoutuu, kun haastateltavani Katja Toropainen avaa Maria 01:n oven ystävällisesti kättään heilauttaen.

Toropaiselle startupit ovat tuttuja, sillä hän toimi Slushin pääkuraattorina kahden vuoden ajan. Vastatessaan teknologia- ja kasvuyritystapahtuman ohjelmasta hänen tuli seurata aktiivisesti, mitä kansainvälisen liike-elämän kentällä tapahtuu. Toropaisen huomio kiinnittyikin toistuvasti erilaisiin rakenteellisiin ongelmiin, joita eri vähemmistöihin kuuluvat yrittäjät ja sijoittajat kohtaavat.

Slush-pesti kuljetti Toropaisen ulkomaille, ja hän pääsi näkemään, miten monimuotoisuudesta puhutaan vaikkapa Piilaaksossa. Suomeen palatessaan hän tajusi eron. ”Se iski aika rytinällä minuun. Olin ollut tosi kansainvälisessä ympäristössä. Ja sitten vasta ymmärsinkin, kuinka alussa yritysmaailmassa, etenkin teknologia-alalla, me olemme täällä.” Tästä kielii Toropaisen mukaan jo se, että termit monimuotoisuus ja inklusiivisuus ovat melko tuoreita suomalaisessa keskustelussa, kun taas englannin kielessä niille on vakiintunut termi D&I, diversity and inclusion. 

Slush-uransa jälkeen Toropainen perusti Inklusiivin. Inklusiiv on voittoa tavoittelematon organisaatio ja ennen kaikkea yhteisö, jonka tavoitteena on edistää monimuotoisuutta ja inklusiivisuutta yrityksissä. Heti ensimmäisten kuukausien aikana Inklusiiv keräsi paljon huomiota ja yrityksiltä tuli uteliaita yhteydenottoja.

”Yrityksissä oli yhteinen haaste, että koetaan aiheen olevan tärkeä ja halutaan edistää sitä, muttei tiedetä miten tai mistä lähteä liikkeelle”, Toropainen kertoo. Tämä johtui pitkälti siitä, ettei aiheesta ollut helposti tietoa saatavilla, varsinkaan suomeksi. Inklusiiv päätti vastata haasteeseen tarjoamalla tietoa monimuotoisuudesta ja siihen liittyvistä parhaista käytännöistä. Tämän lisäksi Inklusiiv kouluttaa, konsultoi ja järjestää aiheeseen liittyviä tapahtumia.

Toropaisen olemus on silminnähden rauhallinen. Hän kertoo, että moni olettaa sen perusteella, ettei hänellä olisi voimakkaita mielipiteitä. Siinä he ovat väärässä. Mutta ehkä juuri Toropaisen diplomaattinen, keskusteleva tyyli avaa paatuneimmankin yritysjohtajan korvat tärkeille diversiteettiteemoille. Toropainen ei hyökkää, mutta iskee silti pöytään kasapäin karua faktaa. Eikä Inklusiivin tavoitteena ole syyllistää, vaan nimenomaan auttaa yrityksiä kehittämään toimintaansa.

Suomessakin ollaan nyt herätty aiheen tärkeyteen. ”Monimuotoisuudesta ja inklusiivisuudesta on tulossa välttämätön johtajuuskompetenssi, jota johtajat kehittävät pystyäkseen johtamaan monimuotoisia tiimejä tai yrityksiä”, Toropainen kertoo.

Tilastoissa Suomi ei kuitenkaan ole vielä päässyt loistamaan. EU-tutkimuksen mukaan Suomi on Euroopan kärkimaita rakenteellisessa rasismissa ja rasismiin liittyvässä syrjinnässä. Rakenteellinen rasismi tarkoittaa työelämäkontekstissa esimerkiksi organisaatioiden toimintatapoihin piiloutuvaa syrjintää. Viime aikoina on puhuttu paljon nimisyrjinnästä, joka ilmenee muun muassa siten, että suomalaiseen nimeen verrattuna ulkomaalaistaustaisella nimellä on huomattavasti hankalampaa saada töitä Suomessa. Toropainen huomauttaa, että moni syyllistyy rasismiin tai seksismiin tietämättään. ”Meillä on kaikilla tiedostamattomia ennakkoluuloja eli biaksia – mikä vaikuttaa siihen, että saatamme tiedostamattamme kohdella eri ihmisiä eri tavalla”, hän sanoo.

Ennakkoluulot näkyvät myös erilaisten stereotypioiden syntymisenä ja olemassaolona. Klassinen esimerkki työelämästä on alojen sukupuolittuminen. Toropainen selittää: ”Suomi on OECD:n kärkimaita siinä, miten iso sukupuolisegregaatio aloilla on. Hoitoalat ovat tosi naisvaltaisia ja insinööri- ja teknologia-alat tosi miesvaltaisia. Nämä stereotypiat voivat johtaa siihen, etteivät ihmiset löydä sitä unelma-ammattiaan”. Näin oli käydä myös Toropaiselle itselleen. Yksi hänen mursuvuoden suosikkikursseistaan oli Rahoituksen perusteet, mutta hän ei kuitenkaan osannut kuvitella itseään rahoitusalalle pääaineeseen liittyvistä stereotypioista johtuen.

Slush-aikoina Toropainen tapasi monia pääomasijoittajia ja kiinnostus rahoitusalaan heräsi uudestaan. Pian hän löysikin itsensä yliopiston rahoituksen kurssilta. Eikä innostus lopahtanut siihen, sillä hän toimii nyt enkelisijoittajana osana lontoolaisen pääomasijoitusyhtiön enkelisijoitusohjelmaa. Ohjelmaan valittiin vaikutusvaltaisia startup-yrittäjiä sekä teknologia-alan ihmisiä eri puolilta Eurooppaa. Heillä on käytössään sata tuhatta dollaria, jotka he voivat sijoittaa valitsemiinsa startup-yrityksiin. Toropainen uskoo, että sijoittamalla pystyy vaikuttamaan esimerkiksi monimuotoisuuteen liittyviin kysymyksiin. ”Sillä, mihin rahoitusta ja pääomia kanavoidaan on tosi iso vaikutus siihen, minkälaiset yritykset kasvaa ja minkälaisia ongelmia voidaan ratkaista”, hän sanoo.

Opintonsa Toropainen kertoo viimeistelleensä viime vuonna, kun koronakevät tarjosi aikaa gradun kirjoittamiselle. Opiskeluaikanaan hän otti Aallon kurssitarjonnasta kaiken ilon irti ja opiskeli niin markkinointia, tieto- ja palvelujohtamista kuin rahoitustakin, tehden samalla myös kursseja taiteen ja tekniikan puolelta. Kun Toropainen valitsi kandivaiheessa median sivuaineen, oli vastassa hämmentynyt reaktio. ”Siitä sai kommentteja, että mitäs hyötyä tuosta on”, Toropainen muistelee. Hän kuitenkin kokee, että monialaisista opinnoista on ollut hänelle paljon etua. ”Sellaisesta tietystä kuplasta ja kapeammasta ajattelusta pääsi pois, kun pääsi oppimaan ihan erilaisia juttuja ARTSin puolella”. 

Vaikka tekemistä riittää, on Toropainen iloinen siitä, että moni yritys on ottanut monimuotoisuusteemat agendalleen. Myös johtajilta odotetaan tänä päivänä aikaisempaa enemmän D&I-tuntemusta. ”Näistä aiheista on tullut niin kriittisiä, että johtajien, jotka haluavat pysyä relevantteina ja ajan hengessä kiinni, on tärkeää oppia myös näistä teemoista”, Toropainen sanoo.

Hän haluaa myös itse oppia jatkuvasti lisää, esimerkiksi kirjoja lukemalla. Viimeaikaisiin suosikkeihin lukeutuu suomalaisnigerialaisen Minna Salamin kirja Aistien viisaus. Toropaisen mukaan lukeminen tuo uusia näkökulmia ja avartaa ymmärrystä. ”Me kaikki voimme koko ajan oppia näistä asioista lisää, jotta voimme rakentaa tasa-arvoisempaa ja yhdenvertaisempaa maailmaa”, hän kiteyttää.

Teksti: Sara Argillander

Kuvat: Jaakko Kahilaniemi

Tieto kiihottaa

Tieto kiihottaa

Tiedon ja ajatusten demokratisaatio on aina johtanut yhteiskunnallisiin murroksiin. Vaikka kognitiiviset mietteemme ja meitä ohjaava tieto ovat molemmat jotain hyvin abstraktia, ne onnistuvat silti suututtamaan ja ohjaamaan käyttäytymistämme tavalla, johon mikään muu ei pysty. 

 

Kouluesimerkki siitä, mitä tiedon kansanvaltaistuminen tarkoittaa maailmanmenon kannalta, löytyy myöhäiskeskiajan Mainzista. Kaupungissa toiminut kultaseppä Johannes Gutenberg keksi 1440-luvulla painokoneen, jonka ansiosta aikaisemmin kalliit käsin kirjoitetut painotuotteet tulivat seuraavan puolen vuosikymmenen aikana yleisesti saataviksi. Samalla Eurooppaan syntyi verkottunut maailmankylä, jonka piirissä ajatukset ja ideologiat levisivät tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. 

Tiedonvälityksen helpottuessa maailmantilan absoluuttisena auktoriteettina toimineen katolisen kirkon asema alkoi heikentyä ja ihmiset alkoivat avoimesti haastaa heidän aikaisemmin erehtymättömiä viisauksiaan. Vuonna 1517 saksalainen munkki ja teologi Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen ja käynnisti samalla Euroopassa reformaation aallon, joka voimaannutti yksilön tulkitsemaan uskoaan itsenäisesti.

Luther ei ollut ensimmäinen katolisen kirkon opetuksia myöhäiskeskiajalla haastanut teologi. Hän oli kuitenkin ensimmäinen, jonka ajatukset levisivät laajalle Keski-Euroopan kansalaisten keskuudessa. Painokoneen ansiosta hänen Uuden testamentin saksankielistä käännöstään painettiin muutaman viikon aikana tuhansia kappaleita, eikä kirkko pystynyt enää yksinkertaisesti hiljentämään häntä, kuten se oli tehnyt aikaisemmin.

Yleensä juuri radikaalit omaksuvat uuden median ensimmäisenä, sillä he ovat valmiita ottamaan eniten riskejä. Keskiajalla kirkko oli hiljentänyt kaikki valtavirrasta poikkeavat ajatukset, ja nyt ensimmäistä kertaa toisinajattelijoillakin oli keino saada äänensä kuuluviin. Vapaampi ajatuksenvaihto johti hyvään vauhdittamalla esimerkiksi tieteen edistystä mutta myös pahaan lisätessään uskonnollisen vastakkainasettelun aiheuttamaa väkivaltaa.

Nykypäivänä puhutaan jo printin kuolemasta eikä pamfletteja jakamalla liioin villitä kuin käynnistetä vallankumouksiakaan. Tiedon demokratisaation voittokulku ei ole kuitenkaan pysähtynyt. Internetin luomien mahdollisuuksien myötä tietoa on saatavilla helpommin kuin koskaan aiemmin, ja maailmankylämme on nyt tosiasiallisesti maailmanlaajuinen.

Yhtenä internetin keksijöistä voidaan pitää Tim Berners-Leetä, joka kehitti WWW-hypertekstijärjestelmän. Kun häneltä kysyttiin sosiaalisen median Reddit-palvelussa järjestelmänsä 25-vuotisjuhlapäivänä, mikä internetin miljoonista sisällön muodoista hämmentää häntä kaikkein eniten, oli hänen vastauksensa yksinkertaisesti ”meemit ja erityisesti ne, joissa on kissoja”.

Jos nykyajan painokone on internet, on pamfletin vastine ehdottomasti meemi.  Ensimmäisen kerran termiä käytti evoluutiobiologi Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan Geenin itsekkyys. Meemi tarkoittaa hänen mukaansa ideaa, käyttäytymismallia, tyyliä tai käyttötapaa, joka leviää kulttuurissa toiselta toiselle. Hassujen kissameemien kuten pamflettienkin kautta leviävien uskonaatteiden voisi pohjimmiltaan ajatella olevan saman ilmiön kaksi hyvin erilaista ilmenemismuotoa. 

Nykypäivänä meemit eivät kuitenkaan levitä uskonnollista sisältöä vaan niistä on tullut pääasiassa koomisia – mutta joskus silti yhteiskunnallisesti kantaaottavia – viestinnän välineitä. Meemien merkitystä ei saa kuitenkaan aliarvioida alati kasvavassa maailmankylässämme. Viime vuodet ovat osoittaneet, miten nykyäänkin meemit ovat muutoksen työkaluja ja erityisesti taitavissa käsissä tapoja hajottaa sekä hallita.

Donald Trumpin valtaannousussa vuonna 2017 mikään ei ollut tavallista. Populistinen ja rääväsuinen Trump oli poliitikkona kaikkea sitä, mitä häntä edeltäneet poliitikot eivät olleet. Vastavoimana poliittiselle eliitille hänestä tulikin pian kansan suosikki. Trumpin suosio on viime vuosina saavuttanut lähes hurmoksellisen tilan, ja hänen kannattajansa ovat kaikin puolin omistautuneita. Kuten keskiajan eurooppalaiset Trumpin kannattajatkin ovat siiloutuneet omaan ryhmäänsä, jonka koheesinen kokoava voima on sen vastustajien ja antiteesien vastustaminen.

Toinen ajankohtainen esimerkki meemin voimasta on Redditissä toimiva r/WallStreetBets- yhteisö, joka onnistui hätkähdyttämään sijoitusmaailmaa, kun se organisoi sadat tuhannet piensijoittajat sijoittamaan esimerkiksi pelikauppa Gamestopin ja elokuvateatteriketjun AMC:n osakkeisiin. Monet yhteisön jäsenet sijoittavat näihin yrityksiin helppojen voittojen toivossa, mutta joillekin kyse oli pikemminkin kostosta näitä osakkeita lyhyeksi myyville hedge-sijoittajille, jotka eivät kärsineet koronakriisistä samoin kuten piensijoittajat. Tämänkin meemi-ilmiön taustalla vaikutti siis halu pitää puolensa ja haastaa hallitsevia voimia vastaan. 

Meemit ovat luonteeltaan vastakulttuurillisia. Ne tarvitsevat olemassa oloaan varten voiman, joka luo sitä jakaville yksilöille tunteen yhteisöstä ja koheesiosta. Onnistunut meemi tarvitsee myös tiedonjaon väylän ja alustan, jonka kautta se voi levitä ihmiseltä toiselle. Juuri siksi ne ovat tiedon demokratisaation murroksen aikana tehokkaita erityisesti juuri sellaisten ihmisten käsissä, jotka eivät pelkää lähteä haastamaan hallitsevia voimia.

Miten sitten voimme minimoida näiden meemi-ilmiöiden yhteiskunnallista vakautta heikentävän vaikutuksen? Kysy itseltäsi: miksi fidget spinnerit ja däbbäys eivät ole enää lit? Kun mikä tahansa meemi valtavirtaistuu ja menettää vastavoimansa, se kadottaa sen koheesiota rakentavan voiman ja yhteisö hajaantuu. Jokainen meemi-ilmiö on siis tilaisuus itsessään pohtia, mikä yhteiskunnassamme ajaa ihmisiä sen rajamaille. Ja oppia meidän täytyy, sillä tiedon kansanvaltaistuessa internetin ja digitalisaation voitonkulun ansiosta tulee valtarakenteita muovaava tieto saavuttamaan entistä useamman ihmisen.

Teksti: Markus Myllyniemi

Kuvat: Landys Roimola

Vesi kaupankäynnin kohteena – Mullistivatko futuurit vesikaupan?

Vesi kaupankäynnin kohteena – Mullistivatko futuurit vesikaupan?

Vesi, tuo elämälle välttämätön yhdiste on viime vuosina puhuttanut paljon. Veden pullottamisen ja liikakäytön lisäksi keskustelunaiheeksi on hiljattain noussut myös vesikauppa, joka koki suuren mullistuksen viime joulukuussa, kun vesifutuurit tulivat saataville Yhdysvaltain Kaliforniassa.

Jokainen meistä on Suomessa tottunut saamaan suoraan hanasta ensiluokkaista, mikrobiologisesti puhdasta vettä, useimmiten vieläpä suhteellisen edulliseen hintaan. Tämä on kuitenkin suurelle osalle maailman väestöä täysin tuntematon konsepti, eikä tulevaisuus näytä juurikaan valoisammalta.

Maapallon väestönkasvu, ilmastonmuutos ja saasteet luovat merkittävän haasteen maailman makeanveden varannoille, jotka muodostavat nykyiselläänkin vain noin 2,5 % kaikesta olemassa olevasta vedestä. Tästäkin määrästä vain pieni osa on ihmisten ulottuvissa ja käytettävissä nykyteknologialla, sillä valtaosa maailman makeasta vedestä on jäätiköissä.

Juomaveteen liittyvät ongelmat eivät suinkaan kosketa pelkästään kehittyviä maita. Esimerkiksi Lontoon vesijohtoverkon putkista 60 prosenttia on yli 60 vuotta vanhoja, ja vanhimmat ovat jopa 150 vuoden takaa. Vesihukan määrä Lontoon verkostossa on hurja: vuonna 2017 kaupungin vesimonopoli Thames Water löysi verkostostaan vuotavan putken, joka oli valuttanut jopa 3 miljoonaa litraa puhdasta vettä maahan joka päivä.

Ongelman laajuudesta kertoo se, että Thames Water on asettanut tavoitteekseen vesihukan vähentämisen 509 miljoonaan litraan päivässä vuoteen 2025 mennessä. 

Yhdysvalloissa vesi- ja viemäriverkoston putkien keski-ikä on 45 vuotta, mutta tahtoa kalliille putkistojen uusimisoperaatioille ei tahdo alijäämäiseltä julkiselta sektorilta löytyä ja korjausvelka jatkaa kasvuaan.

Vanhentunut infrastruktuuri ei kuitenkaan ole ainoa uhka. Ilmastonmuutos huolettaa nyt erityisesti alueilla, joissa kuivuus on lisääntynyt, mutta joissa veden käyttö vain kasvaa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Kalifornian osavaltiossa  kuivuuskaudet ovat lisääntyneet, ja niitä onkin koettu vuosina 2006–2009 ja 2011–2019 sekä vuonna 2020.

Osavaltion väkiluku on ollut voimakkaassa nousussa viime vuosikymmenet, jonka vuoksi kymmenesosa Yhdysvaltain päivittäisestä vedenkulutuksesta tapahtuu Kaliforniassa. Tämän lisäksi alueella viljellään paljon erilaisia lajikkeita sekä kasvatetaan karjaa, jotka aiheuttavat painetta alueen jo valmiiksi niukoille pohjavesivarannoille. Erityisesti erilaiset pähkinälajikkeet vaativat runsasta kastelua koko kasvuajan läpi.

Puhtaan veden saantiin ja jakeluun liittyvät ongelmat ovat synnyttäneet lukuisia innovaatioita, joiden toivotaan ratkaisevan näitä haasteita. Esimerkiksi Israelissa yli puolet kotitalouksien vedestä tuotetaan poistamalla suola merivedestä, jonka jälkeen vesi puhdistetaan normaaliin tapaan vedenpuhdistamoissa. 

Vedestä on pääsääntöisesti eniten pulaa väkiluvuiltaan suurimmilla alueilla, kuten Intiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, joten markkinarako on periaatteessa suuri, vaikkakin maksukyky kyseenalainen. Asiantuntijoiden mukaan arviolta yli kaksi miljardia ihmistä elää jatkuvan kuivuuden riivaamissa maissa.

Sitä mukaa, kun uusia innovaatioita on tullut, myös erilaiset vesiaiheiset rahastot ovat lisääntyneet. Yksityishenkilöt ovat voineet sijoittaa kasvavaan alaan esimerkiksi EFT-rahastojen avulla. Suoraan veteen ei kuitenkaan ole voinut sijoittaa ennen kuin kaupankäynti vesifutuureilla aloitettiin viime joulukuussa ensi kertaa.

Kullalla ja öljyllä on ollut mahdollista käydä kauppaa samaan tapaan jo pitkään. Vesifutuurit eivät tosin vaadi fyysistä toimitusta, kuten esimerkiksi öljy, sillä jokainen sopimus vastaa noin 12,3 miljoonaa litraa vettä. Futuurit ovat sidottuja Nasdaqin Veles California Water -indeksiin, joka perustettiin vuonna 2018. Indeksi seuraa Kalifornian osavaltion viittä suurinta ja vaihdetuinta pohjavesialuetta.

Kaupankäynti futuureilla aloitettiin, koska ennen sitä vesioikeuksien ostaminen ja myyminen oli kovin vaikeaa, sillä kauppaa pystyi käymään vain spot-markkinoilla. Tämä tarkoitti luonnollisesti korkeaa veden hintaa kuivuuskausina ja matalaa hintaa, kun vettä oli riittävästi. Uudet futuurit tuovat esimerkiksi maanviljelijöille keinon suojautua taloudellisesti kuivuutta vastaan, sillä jos tarvetta ylimääräiselle vedelle ilmenee kuivana vuonna, kompensoivat aiemmin ostetut futuurit veden korkeaa hintaa. 

Kauppaa futuureilla ovat tähän asti käyneet lähinnä maanviljelijät, muutamat julkiset vesiyhtiöt sekä rahastot. Kriitikot eivät usko futuureiden tuovan merkittävää suojaa, vaan lähinnä nostavan veden hintaa Kaliforniassa keinottelut seurauksena. Huolta on herättänyt ylipäätään näinkin elintärkeän hyödykkeen päätyminen kaupankäynnin kohteeksi, koska sen pelätään lopulta nostavan myös kotitalouksien veden hintaa. Toisaalta futuurien toivotaan tuovan avoimuutta ja tehokkuutta vesimarkkinoille sekä auttavan veden hinnoittelussa oikein.

Globaalia markkinaa vedelle tuskin tulemme lähitulevaisuudessa näkemään jo siitä syystä, että vesimarkkinat ovat kuljetussyistä erittäin paikallisia. Esimerkiksi Bloomberg kertoo, että hiilitonnin laivaaminen Australiasta Kiinaan maksaa 5–10 dollaria tonnilta, hiilitonnin hinnan ollessa vajaat 70 dollaria. Sen sijaan vesitonnin hinta on vaivaiset 40 senttiä, jonka vuoksi veden kuljetuskustannukset tulevat vielä pitkään olemaan moninkertaiset verrattuna veden hintaan itsessään, lisäksi volyymit ovat vesikaupassa valtavat.

Veden kuljetusta tutkittiin Australiassa vuonna 2006, mutta tutkimuksessa havaittiin suolanpoiston olevan 3–5 kertaa edullisempaa kuin mikään tutkittu veden kuljetusmuoto. Esimerkiksi kanaalit, putkistot ja tankkerit hävisivät kustannuksissaan suolanpoistolle.

Vain aika näyttää miten vesimarkkinat tulevat kehittymään sikäli, kun ilmastonmuutos, kuivuus ja saasteiden määrä maapallolla jatkavat kasvuaan. Tällä hetkellä markkinat ovat luonnollisesti kovin kehittymättömät, mutta kasvanevat kuivuuden lisääntyessä. Kenties silloin veden hinnoittelukin kehittyy. Kuten Benjamin Franklin, yksi Yhdysvaltain vallankumouksen johtajista aikanaan totesi: ”Veden todellinen hinta selviää vasta, kun kaivo on kuivunut.”

Teksti: Mauro Nieminen

Kuvat: Landys Roimola

Kolumni: Mielettömät mielipiteet hallitsevat maailmaa

Kolumni: Mielettömät mielipiteet hallitsevat maailmaa

Vaalien alla kaikki ovat varmoja asiastaan, vaikka jo Sokrates sanoi, että tärkeintä on myöntää tietämättömyytensä, kirjoittaa Kylterin toimittaja Joonas Remes.

Demokratian kiertokulku lähestyy taas vaalipäivää. Yle uutisoi vastikään, että nuorista maistereista noin 80 prosenttia äänestää vaaleissa. Siten voinemme päätellä, että myös suurin osa kyltereistä pohtii nyt kantojaan siihen, tulisiko julkiset vessat muuttaa sukupuolineutraaleiksi tai pitäisikö metropolimme kaupunginvaltuustojen äänestää jyrkkä ei EU:n elpymispaketille. Ai niin, eiväthän valtuustot edes päätä EU-politiikasta. Yhtä kaikki, mielipide siihenkin on oltava.

Sanotaan, että poliitikolla tulee olla mielipide kaikkeen. Mutta niin myös äänestäjällä – ainakin vaalien alla. Valveutunut kansalainen ottaa asioista selvää ja muodostaa äänestyspäätöksensä kaikkia asianhaaroja tarkkaan harkiten. Tai näin ainakin teoriassa.

Vaalien alla keskustelut kiihtyvät usein asioiden analysoinnista mielipiteiden julistamiseksi: Koronarajoituksia on liikaa! Elpymispaketti tekee EU:sta tulonsiirtounionin!  

On kiinnostavaa havaita, että olemme eri mieltä myös arvokysymyksistä. Toisten mielestä oikeus elämään on äidillä, toisten mukaan syntymättömällä lapsella. Mutta jos lukemattomat ihmiset uskovat eri arvoihin, mistä kukaan voi olla varma, että juuri hän on oikeassa? Silti kaikki ovat vakuuttuneita, että juuri heidän näkemyksensä on se kuuluisa objektiivinen totuus.

Sokrates piti itseään viisaana vain koska hän ei väittänyt tietävänsä asioita, joista ei ollut varma. Fysiikan nobelisti, tiedemies Richard Feynman taas totesi aikanaan, että hän elää paljon mieluummin jatkuvassa epäilyksessä kuin on varma vastauksista, jotka saattavat olla vääriä.

Tieteilijöillä on korrelaatioita ja hypoteeseja – poliitikoilla on tietoa ja väitteitä. Herää kysymys siitä, mihin me tarvitsemme mielipiteitä. Miksi meillä on tarve olla oikeassa? Miksi pahastumme, kun joku lounaspöydässä kyseenalaistaa mielipiteemme argumentilla, johon emme osaa vastata, kun meidän tulisi iloita siitä, että hän osoitti maailmankuvassamme ristiriidan, jota emme itse huomanneet?

Jostain syystä voimakas vakaumus vakuuttaa. Selkeillä ja johdonmukaisilla mielipiteillä saa valtaa päättää yhteisistä asioista. Sitä valtaa puolueet ja niiden ehdokkaat nyt kilvan tavoittelevat. “Ehkä” ei ole hyvä vaalislogan, ja mielipiteet ovat hyvä tapa jakaa vaalikarja ystäviin ja vihollisiin.

Myös äänestäjä tarvitsee mielipiteen saadakseen valtaa. On vaikea vaikuttaa, jos ei tiedä ketä äänestää. Nykyisin tästä ongelmasta tuntuu kärsivän liian harva. Niiden, joilla aatteen palo on vahvin, on vaikeinta katsoa totuutta silmiin.

Mutta mitä iloa on vallasta, jos ei voi olla varma, onko oma mielipide edes mielekäs? Uskotko todella, että Nigel Farage on sisimmässään tyytyväinen tajutessaan, että uhrasi lähes 30 vuotta elämästään brexitin aikaansaamiseksi?

Kirjoittaja ei usko omiin mielipiteisiinsä ja äänestää ehdokasta, joka ei tiedä liikaa.

Teksti: Joonas Remes

Kuvat: Tommi Halkosaari

Maski vai eikö maskia? Taloustiede koronakäyttäytymisen ytimessä

Maski vai eikö maskia? Taloustiede koronakäyttäytymisen ytimessä

Kasvomaski. Tuo dystopinen piirre kaupunkikuvassa, josta on tullut sekä 2020-luvun ykkösasuste että jatkuvan väittelyn aihe. Mutta miten taloustiede selittää maskikäyttäytymistä?

Vaikka lähes kaikissa julkisissa tiloissa ja kulkuvälineissä on päällä vahva maskisuositus, joudun joka ikinen kerta asuntoni turvasta lähdettyäni järkyttymään maskittomien ihmisten määrästä. Tunnollisena maskin käyttäjänä tämä aiheuttaa valtavaa turhautumista, sillä koen oman pyrkimykseni pandemian hidastamiseen valuvan hukkaan. Joillain on hyvä, lääketieteellinen syy maskittomuuteen, mutta entä ne muut? Mikä saa muuten järkevän ihmisen olemaan käyttämättä maskia? Taloustieteen opiskelijana ajatukseni ajautuvat heti siihen, miten tätä minulle käsittämätöntä käytöstä voidaan selittää taloustieteen keinoin. 

Mietitään maskin käyttämistä ilmiönä hieman tarkemmin. Kun ihminen laittaa naamalleen maskin,  se aiheuttaa hänelle kustannuksia: maski hiertää korvien takaa, se on liian iso tai pieni, silmälasit höyrystyvät ja iho hikoaa, maskin rahallista hintaa unohtamatta. Samaan aikaan hän myös hyötyy maskista: hän on jossain määrin suojattu ilmateitse kulkevilta viruksilta. Mutta tarina ei pääty tähän. Myös maskin käyttäjän läheisyydessä olevat ihmiset hyötyvät käytöstä, sillä tämä ihminen ei tartuta muita. Onkin hyvin mahdollista, että maskin käyttäjä itse saa merkittävästi pienemmän osan maskin käyttämisen hyödyistä, sillä todellisuudessa kasvomaskin merkittävin tehtävä on estää viruksen leviäminen sairastuneesta terveisiin. 

Tässä dynamiikassa piilee yksi syy maskien liian vähäiseen käyttöön. Maskin käyttäminen luo positiivisen ulkoisvaikutuksen. Taloustieteessä ulkoisvaikutus määritellään toiminnan vaikutuksena, josta syntyvät hyödyt tai kustannukset koskevat kolmansia osapuolia. Siis heitä, jotka eivät toiminnasta päätä. Kun ulkoisvaikutus on positiivinen, saavat kolmannet osapuolet hyötyä kokematta kustannuksia. Naapurin kaunis puutarha tekee asuinalueesta miellyttävämmän kaikille asukkaille, mutta vain puutarhan istuttaja joutuu kömpimän mullassa. Yritykset tekevät tutkimusta usein korkein kustannuksin, ja samalla muut yritykset hyötyvät uudesta tiedosta. Kun vanhemmat rokottavat lapsensa, myös rokottamattomat lapset saavat suojaa kokematta mahdollisia rokotteen sivuvaikutuksia. Koska toiminnan tekijä kokee kaikki kustannukset, mutta vain osan hyödyistä, positiivisen ulkoisvaikutuksen ollessa läsnä tätä muille hyödyllistä toimintaa on liian vähän. Vapaat markkinat siis epäonnistuvat tuottamaan yhteiskunnallisesti optimaalisen tilanteen.

Palataan maskeihin. Niiden tuottama hyöty ei ole kenties yhtä mustavalkoista kuin ylemmissä esimerkeissä. Mikäli me kaikki käyttäisimme maskia, vähenisivät tartunnat ja pandemian leviäminen hidastuisi. Tämä on kiistaton hyöty kaikille. Mutta maskin käyttöön saattaa liittyä henkilökohtaisempia, käsin kosketeltavia hyötyjä. Maskia käyttävän ihmisen motivaationa voi olla sairaan isoäidin suojeleminen, haavoittuvaisten ihmisten parissa työskentely tai riskiryhmään kuuluminen. Jos taas henkilö ei koe pandemiaa uhkana itselleen tai läheisilleen, saattavat maskien ulkoiset hyödyt tuntua hyvin kaukaisilta. Tällaisessa tilanteessa kustannukset painavat vaakakupissa hyötyjä enemmän, ja maski saattaa jäädä käyttämättä. Sitten on tietysti salaliittoteorioihin ja huuhaatieteisiin perustuvat syyt olla käyttämättä maskia, mutta jätetään tämä sivujuoni huomiotta.

Edellä mainitun kaltainen positiivinen ulkoisvaikutus luo kannusteita vapaamatkustamiseen. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen jättää käyttämättä maskia, eli ei koe kustannuksia, mutta nauttii kuitenkin hänen ympäröivien ihmisten vastuullisesta toiminnasta nousevista hyödyistä. Tälle ihmiselle tilanne on win-win, mutta yhteiskunnalle häviö. Miksi vaivautua käyttämään maskia, jos sen tuoma hyöty kohdistuu muihin? Tässä ilmiössä piileekin toinen tapa pyrkiä ymmärtämään päätöstä olla käyttämättä maskia: peliteoria.

Peliteorian avulla taloustieteilijät tutkivat useampien toimijoiden välisiä strategisia kanssakäymisiä. Näissä peleissä pelaajat toimivat tavalla, joka maksimoi heidän oman hyötynsä, ottaen huomioon toisten pelaajien käytöksen. Yksi tunnetuimmista peliteorian käsittelemistä kanssakäymisistä on vangin dilemma. Kuvittele seuraavanlainen tilanne: Kaksi henkilöä tekevät rikoksen ja jäävät siitä kiinni. Heitä uhkaa vankeusrangaistus, mutta rangaistuksen kesto riippuu kuulusteluiden tuloksesta. Erillään toisistaan ja täysin toisen toiminnasta tietämättömänä, syytetyt joko tunnustavat tai kieltävät rikoksen. Mikäli molemmat kieltävät, he saavat vuoden tuomion. Mikäli toinen kieltää ja toinen tunnustaa, pääsee tunnustaja vapaaksi, mutta kieltäjälle tuomion pituus on kolme vuotta. Mikäli molemmat tunnustavat, saavat he molemmat kahden vuoden tuomion. Summattujen vankilavuosien määrässä mitaten optimaalinen tilanne syytetyille olisi pysyä hiljaa, mutta todellisuudessa he tunnustavat. Miksi? Koska teki toinen mitä tahansa, on hyöty tunnustamisesta aina hiljaisuutta parempi. Jos toinen syytetty pysyy hiljaa, voi toinen tunnustaa ja vapautua. Jos toinen syytetty tunnustaa, kannattaa lyhyemmän tuomion toivossa myös toisen tunnustaa.

Miten tämä sitten liittyy kasvomaskien käyttöön? Yksinkertaistetaan tilannetta hieman. Kaksi ihmistä miettii puhtaasti oman lopputulemansa kannalta, käyttäisivätkö he maskia. Maskin käyttämisestä koituu kustannus sen käyttäjälle, ja kaikki hyöty suuntautuu toiselle ihmiselle. Hyödyt ja kustannukset ovat yhtä suuret molemmille eli peli on symmetrinen. Mikäli molemmat käyttävät maskia ja kokevat kustannukset, molemmat myös kokevat toiselta tulevan hyödyn ja kaikki voittavat. Mutta jos vain toinen käyttää maskia, voi toinen nauttia hyödyistä kokematta kustannuksia. Siispä, mitä ikinä toinen päättääkään tehdä, saa toinen paremman tuloksen olemalla käyttämättä maskia. Näin ollen päätös olla käyttämättä maskia on hyvin samanlainen kuin syytetyn päätös tunnustaa. Yhteiskunnalle optimaalisessa tilanteessa molemmat käyttäisivät maskia, mutta todellisuudessa kumpikaan ei käytä.

On tietenkin huomioitava, että tämä esimerkki suoristaa monia jyrkkiä mutkia. Todellisuudessa ihmisillä on hyvin erilaiset preferenssit maskien käytöstä. Pienetkin erot hyödyissä ja kustannuksissa voivat muuttaa peliä symmetrisestä epäsymmetriseksi ja lopputuleman yhteiskunnan kannalta huonosta hyväksi. Lisäksi todellisuudessa peli toistuu moneen kertaan, jolloin maskin käyttäminen saattaakin olla kaikista paras vaihtoehto esimerkiksi sosiaalisten paineiden vallitessa. 

Näiden kahden esimerkin perusteella yksilön vapaus valita saattaa johtaa yhteiskunnan kannalta epäsuotuisaan tilanteeseen. Vaikka maskeja laajamittaisesti käytetään, oli syynä sitten läheisen sairaus, sosiaalinen paine tai silkka kyky laittaa koko yhteiskunnan etu oman edun edelle, jää maski monelta kotiin. Oppikirjaratkaisu positiivisesta ulkoisvaikutuksesta kumpuavan alituotannon, siis vähäisen maskien käytön, nostamiseen yhteiskunnallisesti optimaaliselle tasolle on rahallinen kannuste, mutta maskien kanssa käytännön toteutus on haastavaa. Maskien hinta on valtion tuella helppo saada alhaiseksi, mutta maskien käytöstä maksaminen on asia erikseen. Täten maskipakko jää ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Ja vaikka sellainen onkin monessa maassa käytössä, Suomen maskipolitiikka on esimerkki tilanteesta, jossa taloustieteen näkökulmasta mieleinen pakko on poliittinen mahdottomuus. 

Koronapandemia on miinakenttä täynnä poikkeuksellisia ilmiöitä, joita voi selittää taloustieteen avulla. Miten kannustaa maskien käytön lisäksi myös vähentämään sosiaalisia kontakteja ja rokottautumaan? Ihmisten tulee sopeuttaa käytöstään, mutta onko vapaaseen tahtoon perustuva toiminta riittävää? Henkilön vapaus on kapitalistisen yhteiskunnan peruspilareita, mutta entä jos tämä vapaus on tappavaa?

Teksti: Sohvi Kupila

Kuvat: Landys Roimola

Pääkirjoitus: Uusi epänormaali

Pääkirjoitus: Uusi epänormaali

Uusi normaali päätyi kiellettyjen sanojen listalle, kirjoittaa Kylterin päätoimittaja Jutta Sibakov.

Pandemia-aikana kokoontumisrajoitukset, maksimaaliset maskisuositukset ja ties mitkä variantit vilisevät tauotta uutisvirrassa. Oli sitten toimittajan tai lukijan roolissa, kenelle tahansa tulee lopulta ähky, kun samoja aiheita ja termejä pyöritellään päivästä toiseen. Mutta pyöritellään nyt silti vielä kerran tässäkin.

Kun uudesta normaalista alettiin puhua pandemian yhteydessä viime keväänä, oli selvää, että kyseinen sanapari joutuisi kiellettyjen sanojen listalleni pitämään seuraa jaksuhaleille ja huutiksille. Viimeistään siinä vaiheessa, kun joka toinen Kauppalehteen haastattelemistani yritysjohtajista kertoi, miten haastavaa tähän uuteen normaaliin sopeutuminen on ollut, oli pakko alkaa keksiä lausahdukselle kiertoilmaisuja.

Monesti uudella normaalilla viitataankin nimenomaan pandemian aiheuttamiin muutoksiin työelämässä. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että yritykset, jotka alkoivat vasta nyt pakon edessä digitalisoimaan toimintojaan, ovat auttamatta myöhässä. Digitalisaatio ei ole koronaviruksen aiheuttama uusi normaali vaan jo kasarilla alkunsa saanut kehityskulku, jolle pandemia antoi lisäpotkua.

Mitä edes on uusi normaali? Todellisuudessa kellään ei ole tietoa siitä, miltä koronan jälkeinen elämä näyttää, joten sitä on melko turha yrittää spekuloida. Riippumatta siitä, miten kauan koronaviruksen aiheuttamat poikkeusolot tulevat lopulta kestämään, mitään normaalia tilanteessa ei myöskään ole.

Vaikka epänormaaliin voi tottua ja sen kanssa voi opetella elämään, ihmisten perustarpeet eivät katoa mihinkään. Ei ole normaalia välttää kontaktia kanssaihmisiin ja kommunikoida vain etäyhteyksin, sillä kaipaamme myös fyysistä läsnäoloa. Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolla on sisäänrakennettu tarve olla kontaktissa lajitovereihinsa sekä tuntea kuuluvansa johonkin. Normaalia ei myöskään ole se, ettei opintonsa juuri aloittanut mursu pääse verkostoitumaan muiden opiskelijoiden kanssa tai osallistumaan niihin lukuisiin opiskelijatapahtumiin, jotka tavallisesti muodostavat merkittävän osan yliopistokokemusta. Mursujen kokemuksia koronavuodesta käsitelläänkin Kylterin kevään numeron pääjutussa.

Normaalia sen sijaan on tuntea kriisin keskellä vihaa, pettymystä ja ahdistusta – mutta myös solidaarisuutta sekä empatiaa. Joten pidetäänhän sekä itsestämme että toisistamme huolta myös epänormaaleina aikoina.

Teksti: Jutta Sibakov

Kuvat: Landys Roimola