Aalto-yliopisto tarjoaa loistavat puitteet poikkitieteellisyydelle kauppatieteiden, tekniikan alojen ja taiteiden välillä. Opetussuunnitelmat ja vallitsevat suorituspaineet eivät kuitenkaan jätä aikaa luovuudelle opinnoissa.

Innovaatioyliopisto. Huippuyliopisto. Tällaisia nimiä ehdotettiin Aalto-yliopistolle sen perustamisvaiheessa. Tavoitteet olivat kunnianhimoiset: oltiin luomassa tiede- ja taideyhteisöä, ”tutkimusyliopistoa, jonka toiminnassa ensisijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä” ja jonka myötä pieni Suomi saataisiin maailmankartalle innovatiivisuuden kärkeen.

Niin kutsutun ”innovaatioyliopistomme” opetuksen suunnittelussa tavoitteena on ollut ratkaisukeskeinen oppiminen – ja hyvä niin. Elämme kriisien aikaa, ja toimivien ratkaisujen pikainen toimeenpaneminen on kirjaimellisesti elintärkeää. Välinpitämättömyyteen ei enää pitkään aikaan ole ollut varaa, vaikka maailmantuskassa vellominen ja toivottomuus kuinka houkuttelevilta tuntuisivatkin.

Aallon visioijat ovat siis olleet oikeiden asioiden äärellä. Parhaat ratkaisut löytyvät monipuolisuuden kautta, oli sitten kyse pienistä tai suurista ongelmista. On kuunneltava eri osapuolia ja eri alojen asiantuntijoita. Yliopiston nettisivujen mukaan koulun yksi päätavoitteista onkin ”tuottaa ratkaisuja yhteiskuntien haasteisiin korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen kautta”. Etenkin koko yhteiskuntaa koskettavat kriisit suorastaan vaativat poikkitieteellistä yhteistyötä, ja yhteistyö vaatii luottamusta. Tuuppaamalla teekkarit, taiteilijat ja kylterit saman katon alle ollaan siis jo harppauksia lähempänä tätä tavoitetta.

Lupaavaa utopiaa on maalailtu, mutta alkaa jo vähän hengästyttämään. Mihin unohtui se lamaannuttava maailmantuska? Tai omat tavoitteet ja mielenkiinnon kohteet? Voi tulla monelle suorittajalle yllätyksenä, mutta henkinen jaksaminen kärsii paineen keskellä, ellei siitä pidä huolta. Aivojen oikeaa ja vasenta aivopuoliskoa ei voi erottaa toisistaan. Ongelmanratkaisutaidot ja looginen päättelykyky tarvitsevat niin vastapainoksi kuin tuekseenkin luovuutta, mieluummin ilman suorituspaineita. Onneksi tämäkin otettiin huomioon utopiataulua maalaillessa. Aallon sivuilta löytyy nimittäin seuraava lainaus:

”Aalto-yliopiston näkemyksen mukaan luovan osaamisen pitäisi olla sisäänrakennettu, ei erillinen, osa toimintaa kaikilla teollisuudenaloilla ja koko yhteiskunnassa. Kun ihmisen koko luova potentiaali ja mielikuvitus otetaan käyttöön, pystymme suunnittelemaan kokonaisvaltaisia, elämyksellisiä ja käyttäjälähtöisiä tuotteita ja palveluita sekä luomaan uudenlaisia ja kestäviä ratkaisuja laaja-alaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.”

Oman pääaineen tueksi kaikkien olisi siis syytä sisällyttää tutkintoon myös luovaa osaamista. Monella herää varmasti sama ajatus tästä: ihan kiva, mutta millä ajalla? Pelkästään pakolliset opinnot syövät kalenterista kaiken vapaan tilan. Tietysti kandin paperit taskussa omaa osaamista on helppo lähteä soveltamaan koulujen yhdistelmämaistereihin, kuten Creative Sustainability tai International Design Business Management. Olisi kuitenkin inhimillistä, ettei luovuutta tarvitsisi täysin tappaa kandiopintojen aikana. Kuten todettu, luovan osaamisen tulisi olla sisäänrakennettu osa kaikkea toimintaa, kaikissa oppimisen vaiheissa.

Missä siis tätä luovaa potentiaalia ja mielikuvitusta pääsee koeajamaan, kun lukkarissa ei enää automaattisesti ole musaa, kuvista ja kässää kerran viikossa?

Yksi tärkeä osa kauppiksen luovaa opetustarjontaa on yrittäjyys (esim. Aalto Ventures Program), jossa on nimenomaan kyse itsensä ilmaisusta ja kyvystä keksiä luovia, vaihtoehtoisia tapoja tehdä bisnestä. Yrittäjyyteen liittyviä kursseja suositellaankin kaikille huolimatta siitä, kiinnostaako yrittäjyys tulevaisuuden ammattina. Vaikka luovuus, kekseliäisyys ja sopeutumiskyky ovat taitoja, jotka yleensä mielletään yrittäjille ominaisiksi, on niistä hyötyä kenelle tahansa muuttuvassa maailmassa elelevälle ihmiselle.

Jos toisaalta mietitään aiemmin mainittuja Aallon itse kirjaamia tavoitteita luovuuteen ja innovatiivisuuteen liittyen, ei niiden toteuttamiseen riitä pelkkä yrittäjyyden lisääminen. Kyseiset tavoitteet on varmasti usean helppoa allekirjoittaa – onhan ihmisillä tutkitusti luonnollinen tarve ja halu olla luovia. Kaikille meistä se luonnollinen itseilmaisun keino ei kuitenkaan ole voiton maksimoinnin suunnittelu. Luovuus on toisin sanoen puettu Aallon modernissa markkinatalouskeskeisessä kontekstissa tukemaan sellaisia prosesseja, joista on jotain rahallista hyötyä: tuotekehitystä, muotoilua, yrittäjyyttä, markkinointia, koodausta. Tietysti rahallisen hyödyn lisäksi hyvinvoinnin edistämisen pitäisi näissä olla vähintäänkin yhtä tärkeänä päämääränä, etenkin jos toiminta edistää kestävän kehityksen tavoitteita, mutta tätä painotetaan valitettavan harvoin ainakin kauppiksen sisällä.

Jotta ”ihmisen koko luova potentiaali ja mielikuvitus” voidaan ”ottaa käyttöön”, täytyy tämän ensin saada löytää oma luovuutensa ilman tehokkuuden ja ratkaisukeskeisen toiminnan paineita – oppimistilanteessa, jossa saa epäonnistua, kokeilla ja ottaa riskejä. Tällä hetkellä tällaiseen ei monilla meistä yksinkertaisesti ole aikaa.

Ainakin osalle Economics-opiskelijoista ehtivät tulla tutuksi Aallon UWAS-kurssit. University-Wide Art Studies (UWAS) oli 30 kurssin lista Aalto Artsin järjestämistä taidekursseista, jotka nimensä mukaisesti oli tarkoitettu ihan kaikille Aallon opiskelijoille. Tarjontaan kuului mm. kuvanveistoa, tarinankerrontaa, elokuvantekoa ja hevosten hoitoa. Kursseilla taidemuotoja käytetään kriittisen ja analyyttisen ajattelun työkaluna, kurssista riippuen joko teoreettisesti tai käytännön tasolla. Economicsin kandiohjelmassa nämä kurssit olivat vielä viime vuonna osa mallilukujärjestystä, mutta vuosille 2022–⁠2024 voimaan tulleesta opetussuunnitelmasta ne olivat mystisesti kadonneet, koska UWAS poistettiin kokonaan Aallon opintotarjonnasta. Samassa rytinässä myös kauppiksen opetussuunnitelmaan tehtiin muutoksia. Pakollisten liiketoimintaosaamisen- sekä pääainekurssien opintopistevaatimuksia nostettiin, ja vapaavalintaisten sekä kieli- ja viestintäopintojen laskettiin. Taloustieteen pääaineopintojen opintopistemäärää vähennettiin kuudesta viiteen.

Miksi? 

Tätä kysymystä lähdin esittämään yliopiston henkilökunnalle. Äkkiä selvisi pääsyyksi UWAS-kurssien strategiarahoituksen lopettaminen. Lisäksi haluttiin, että jatkossa luovuus on enemmän sisällytetty suoraan pääainekursseihin. Kuulostaa pahasti siltä, että lopputulos ei suinkaan kevennä nyt jo työläitä kursseja, vaan päinvastoin, kun opetuksen määrä kursseilla pysyy samana. Tarvitaan hieman muutakin kuin trendikkäämmän kuuloisia kurssien nimiä, jos todella halutaan sisällyttää viiteen opintopisteeseen nykyisen sisällön lisäksi kaikki se, mitä UWAS tarjosi. 

UWAS-kursseilla sai mahdollisuuden käsitellä omaan pääaineeseen liittyviä teemoja taiteellisin ja monitieteellisin keinoin, sekä vastapainon vasenta aivopuoliskoa haastaville matemaattisemmille kursseille. Yksi taidekurssi muiden kurssien keskellä tuntui myös kokonaisvaltaisesti työmäärää keventävältä. Kun kouluviikkoon kuuluu luentojen lisäksi leffailta, luovaa kirjoittamista, ilmaisutaitoa tai luontoretki, positiiviset vaikutukset hyvinvointiin huomaa heti. Oikeiden vastausten löytäminen muilla kursseilla tuntuu merkittävästi helpommalta, kun edes yhdellä kurssilla vuodessa ei tarvitse edes yrittää niitä etsiä, taiteessa kun oikeita vastauksia ei lähtökohtaisesti ole. Oman mutu-tuntumani ja kavereilta keräämäni empiirisen datan lisäksi tämä kaikki perustuu vahvasti tieteeseen. Esimerkiksi Journal of Educational Psychology on julkaissut 120 tutkimuksesta koostuvan meta-analyysin luovuuden ja akateemisen menestyksen välisestä selkeästä korrelaatiosta.

Opiskelemme koulussa, jonka tarkoitus oli uudistaa yliopistoa instituutiona ja mullistaa koulutusta, työelämää ja tapaa tehdä akateemista tutkimusta. Tässä koulussa pääsemme HSL-korttia heilauttamalla luentosalien ja työhuoneiden lisäksi verstaille, kangaspuiden ääreen ja valokuvausstudioihin. Silti tuntuu, että edelleen kandiksi tullaan istumalla hubissa ja laskareissa. Koulujen välinen integraatio ei tietenkään tapahdu itsestään, mutta aikaa on jo kulunut 12 vuotta – niin kauan, että uusia poikkitieteellisiä kursseja on ehditty, ei ainoastaan järjestää, vaan myös lakkauttaa. En usko, että opiskelijoilta puuttuu kunnianhimoa ja uteliaisuutta haastaa vanhoja pölyttyneiksi todettuja toimintatapoja. Mutta puuttuuko yliopistolta?

Tämä on oodi tyhmille kysymyksille. Niille heikosti muotoilluille epätoivon parahduksille, joiden vastauksen ymmärtää heti avattuaan suunsa.  Kysymyksille, joiden jälkeen tekee mieli vajota maan rakoon tai vähintään muuttaa Ouluun.

Tunnin lopuksi luennoitsija nostaa katseensa saliin ja tokaisee: ”Onko kysymyksiä?” Hiljaisuus. Taas vähän harmittaa. Kysymyksiä saattaisi olla vaikka millä mitalla, mutta niiden muotoiluun ei ole tarpeeksi aikaa. Onko varmasti niin, ettei tätä ole jo mainittu? Entä onko vastaus ihan itsestään selvä? Salissa pakkaillaan jo tavaroita.

Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa, väittää vanha hokema. Tämä on varmaan totta 99-prosenttisesti niiden kysymysten kohdalla, jotka jätämme kysymättä, salaa toivoen, josko joku muu voisi asiaa kysyä. Sen viimeisen prosentin kohdalla vastaan haastamalla, että mitä sitten vaikka olisikin. Jos välillä tulee kysyttyä jotain vähemmän tärkeää, ei vahinko ole kovin suuri. 

Monelle alitajuinen kynnyskysymys suunsa avaamiseen lienee juuri se, miltä muiden silmissä vaikuttaa. Tässä piileekin kysymyskulttuurimme nurinkurisuus. Suurin osa kysymyksistä tuntuu nimittäin olevan vain hienosti muotoiltuja tarkennuspyyntöjä. Tiedättekö, sellaisia, joiden tarkoitus on todistaa, miten hyvin kysyjä on ymmärtänyt asiansa.

Mistä lähtien kaikki piti osata heti? Mitä tapahtui oppimiselle? Mistä lähtien yliopistossa on tarkoitus todistaa osaamistaan (tai olla näyttämättä sitä, ettei osaa) pikemminkin kuin kehittää sitä?

”Tyhmän” kysymyksen kysyminen on nimittäin erityisen rohkeaa. Se osoittaa, että kuulija yrittää ymmärtää jotain uutta, eikä epäröi näyttää omaa hämmennystään tavoitteen saavuttaakseen.

Ehkä seuraavan kerran voisin kysyä sen epävarmankin kysymyksen. Jos kaikki menee pieleen, voin sentään kiittää itseäni rohkeudesta häpeään vajoamisen sijaan. Ja ainakin lupaan hiljaa aplodeerata jokaiselle, joka uskaltaa luennolla nostaa kätensä. Varsinkin, jos kysyjä tuntuu olevan erityisen hukassa.

Samaan tapaan otan kohteliaisuutena, jos joku kysyy nimeäni kolmatta kertaa. Selvästi toinen aidosti haluaa oppia muistamaan sen. Sitä paitsi on paljon käytännöllisempää kysyä suoraan kuin yrittää urkkia nimeä koko vuosikurssin Telegram-ryhmää selaamalla. Kokemusta on.

Olkoon tämä siis oodi uteliaille. Niille, jotka uskaltavat yrittää ymmärtää. Meille kaikille.