KATSE KOHTI LÄNTTÄ

Olisiko uudestaan aika herättää henkiin
pohjoismaalaisten kyltereiden välinen yhteistyö,
pohtii Henrik Kekarainen.

 

TEKSTI HENRIK KEKARAINEN

 

Kaikki yhteydet, jotka lännestä saatiin olivat meille tavattoman tärkeitä. Ne nimittäin osoittivat, että emme olleet muurin takana. Pelasimme ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa grogimaaottelun, harrastimme tarkka-ammuntaa sekä lopuksi totta kai saunoimme. Samalla loimme uuden aikakauden yhteistyötä, joka nostaisi Pohjoismaat maailmankartalle.

Nämä kuvaamani tapahtumat ovat katsaus vuosikymmeniä sitten järjestettyyn NHS-kongressiin, jossa pohjoismaiset kylterihallitukset kokoontuivat yhteen verkostoitumaan ja parantamaan maailmaa. KY:llä ollaan jo kauan tiedetty, että tietyn pisteen jälkeen on suunnattava katseensa ulkomaille, mikäli haluaa liiketoiminnan kasvavan. Ollemme olleet perustamassa AIESEC:iä, järjestämässä Nordiska Veckania ja luomassa suhteita yli maarajojen. Kun KY oli tehnyt uusia avauksia ulkomaille, oli ehkä vielä tärkeämpää pitää hyvää huolta näistä suhteista. Jossain vaiheessa KY kuitenkin päätti jättäytyä sivummalle pohjoismaisesta yhteistyöstä ja keskittyä Suomeen.

Viime vuosina olemme KY:llä heränneet uudestaan kansainväliseen yhteistyöhön. KY:n järjestämä Nordic Forum -seminaari keräsi syyskuun lopussa 44 kauppatieteilijää Pohjoismaista sekä Sveitsistä Suomeen kokemaan, mitä KY:llä, kauppiksella sekä Aallolla on tarjota. Kahden päivän aikana loimme valtavan määrän uusia suhteita ja saimme ison kasan mahtavia ideoita. Tärkeimpänä päädyimme yhteiseen visioon siitä, että tässä yhteistyössä on tulevaisuus.

Yksi tärkeimpiä havaintoja kahden päivän tapahtumasta oli, että pohjoismaiset kauppisjärjestöt jakavat pohjimmiltaan samat haasteet – oli sitten kyse vapaaehtoisten kiittämisestä, uusien ideoiden löytämisestä tai edunvalvonnan parantamisesta. Oli silmiä avartavaa nähdä, miten samankaltaiset toimijat ovat vuosikymmenten aikana tehneet pitkälti samoja asioita, mutta rakentaneet yhteisöään aivan toisesta suunnasta.

Tällä hetkellä kansainvälinen yhteistyö lepää vahvasti KY:n hallituksen harteilla, mutta voisiko se olla jotain enemmän? Olisiko pohjoismaisessa yhteistyössä kuitenkin mahdollisuutta laajempaan kohtaamiseen kuin grogimaaotteluun ja yhteiseen saunomiseen? Pitäisikö ensi vuonna KY:ltä lähteä laivallinen kyltereitä Norjaan verkostoitumaan ja parantamaan maailmaa? Onko Suomi liian pieni paikka KY:lle, tulisiko meidän lähteä koko jäsenistön voimin rakentamaan yhteistä pohjoismaista tulevaisuutta?

Kirjoittaja on KY:n hallituksen puheenjohtaja.

KYSYIMME – INKA MERO

Mitä startup-epäonnistumisista voi oppia, Inka Mero?

 

 Yhtiökumppani opetti enkelisijoittaja Inka Merolle,
että äärimmäisen vaikeissa tilanteissa ihmisten
pitäminen hengissä on arvokasta,
yritysten pitäminen ei.

 

TEKSTI SONIA EL KAMEL
KUVAT ESA-PEKKA MATTILA

 

Kuulet valtavan määrän pitchejä vuodessa. Minkälainen idea saa kaltaisesti konkarin kiinnostuksen heräämään?

Kuulet valtavan määrän pitchejä vuodessa. Minkälainen idea saa kaltaisesti konkarin kiinnostuksen heräämään?
Minua kiinnostavat disruptiiviset ja maailmaa mullistavat ideat ja pidän erityisesti teknologiaintensiivisistä startupeista. Kun yritys ratkaisee jotakin teknisesti todella haastavaa, luo se samalla kilpailijoille kynnyksen päästä toimialalle.

Millainen on toimiva suhde yrityksen ja sijoittajan välillä?

Kemioiden täytyy kohdata, mutta kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Minulle on synnyttävä sellainen olo, että pystyn tuottamaan yritykselle lisäarvoa sen eri vaiheissa, esimerkiksi tuotteen fokuksen tai ensimmäisten asiakkaiden löytämisen kautta. Yrityksemme Pivot5 ei ole perinteinen pääomasijoitusyritys, sillä olemme usein perustamassa itse salkkuyrityksiämme, sijoitamme omaa pääomaamme ja näin ollen meillä on enemmän liikkumavaraa. Jokainen tiimistämme työskentelee muutaman startupin kanssa kerrallaan. Kiertävät roolit takaavat, että sijoittajan ja yrityksen välinen suhde pysyy tuoreena.

Miten joukkorahoitus vaikuttaa enkelisijoittamisen tulevaisuuteen?

Joukkorahoitus voi olla hyvä keino varmistaa, onko etenkin kuluttajatuotteelle tai -palvelulle kysyntää. Se toimii hyvänä houkuttajana enkelirahoitukselle, sillä harvemmin yritykset pelkällä joukkorahoituksella lentävät. Yrittäjät kuitenkin tarvitsevat lisäarvoa ja tukea, joita ei pelkän joukkorahoituksen kautta voi saada.

Startup-maailmassa korostetaan epäonnistumisen merkitystä oppimisprosessin kannalta. Onko epäonnistumista mielestäsi romantisoitu liikaa?

On monellakin tavalla ja startup-yrittäjyyttä on ylipäätänsä romantisoitu. Yli 80% startupeista epäonnistuu ja se kuuluu tähän. Sen vuoksi tiimin kova tavoitetaso on tärkeää. Epäonnistumisen käsite täytyy kuitenkin laittaa kontekstiin. Esimerkiksi lean startup -malliin kuuluu olennaisesti nopeat epäonnistumiset alkuvaiheessa. On tärkeää osata luopua – minullakin on yksi oma yritys mennyt nurin ja nykyinen yhtiökumppanini sanoi minulle, että ihmisten pitäminen hengissä on arvokasta, yritysten pitäminen ei.

Milloin sijoittaja on epäonnistunut?

Koen epäonnistuneeni, jos olen hidastellut vaikeiden päätösten edessä. Kun yrityksessä tiimi on jumittanut paikallaan, kadun jos en ole osoittanut rohkeutta toimia tarpeeksi ajoissa. Toisaalta, jälkikäteen on aina helppoa olla viisas.

On olemassa tutkimustuloksia siitä, että naiset ovat parempia hahmottamaan riskitason ja sijoittamaan sen mukaisesti. Miten suhtaudut tähän väitteeseen?

On myös paljon tutkimuksia joissa todetaan, että naiset menestyvät pääomasijoittajina paremmin kuin miehet tai että yritykset joissa on naistoimitusjohtaja tai -tiiminjäseniä pärjäävät paremmin. Tilastollisesti nämä tutkimukset eivät ole vielä päteviä, mutta kaikenlainen diversiteetti tiimeissä on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää. Minäkin olen valinnut pääomasijoitusalan ymmärtäen vasta jälkikäteen, että täällähän on vain miehiä! Etenkin Jenkeissä pääomasijoittaminen on aiemmin ollut boys club only. Sijoittaminen ei ole sukupuolisidonnaista, tämä on kompetenssisidonnaista.

Startup-maailmaan uppoutuminen johtaa usein siihen, että opinnot jäävät sivuosaan. Mikä painoarvo on tutkinnon suorittamisella loppuun?

Harvoin kerrotaan tarinoita drop-outeista, jotka eivät menestyneet. Toisaalta jos on huippuälykäs, voi menestyä ja kouluun voi aina palata myöhemmin. Usein yliopisto kuitenkin tarjoaa enemmän kuin vain koulutuksen; tavan tutkia maailmaa ja rakentaa omia sosiaalisia verkostoja.

inka-mero-paakuva

Inka Mero on yrittäjä ja startup -sijoittaja, joka on ollut sijoittajana yli 30 yrityksessä ja käy läpi arviolta 1000 pitchiä vuodessa. Hän on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri Helsingin Kauppakorkeakoulusta. Mero toimii myös pörssiyhtiöiden (Fiskars, Nokian Renkaat, YIT) ja Startup Sauna Säätiön hallituksissa sekä toimii puheenjohtajana perustamassaan Pivot5 startup-kiihdyttämöissä. 

PÄTKÄTYÖLÄINEN

Annaleena Kuronen tekee kaiken intohimolla ja uskoo, että jos hakeutuu jatkuvasti vain kiinnostavia asioita kohti, ei koskaan päädy työhön, joka ei tunnu omalta.

 

TEKSTI ELINA IKOLA
KUVAT MIKAELA UUKSULAINEN

 

Marraskuussa 2015 Annaleena Kuronen seisoi Slushin päälavan backstagella. Kahta päivää aikasemmin häntä oli pyydetty tulla auttamaan tapahtuman bäkkärihaastattelujen kanssa. Kuronen oli suostunut ajatellen menevänsä haastattelemaan tapahtuman vapaaehtoistyöntekijöitä. Kyse olikin paljon isommista saappaista – päälavan puhujat, joukossa muun muassa Suomen pääministeri, Skypen perustaja ja Ruotsin prinssi Daniel, saapuivat suoraan lavalta Kurosen videohaastatteluun. Yhteensä haastatteluja kertyi yli kolmekymmentä ja Kuronen teki ne kolmella eri kielellä.
“Se oli tosi kuumottavaa, mutta siistiä. Tähänastisen työelämäni paras päivä”, Kuronen sanoo nyt.

Häntä viehätti suuri vastuu ja luottamus, jolla häneen suhtauduttiin. Kun Kuronen mainitsi, ettei puhu ruotsia täysin sujuvasti, hänet tehtävään ohjeistanut vapaaehtoistyöntekijä kannusti häntä haastamaan itsensä.

Ei sillä, että Kuronen olisi aiemminkaan epäröinyt hakeutua haastaviin paikkoihin. Juuri heittäytyminen kohti kiinnostavia asioita ja ihmisiä on johdattanut hänet johdonmukaisesti uusiin tehtäviin, vaikka polku onkin ulkopuolisesta saattanut vaikuttaa mutkittelevalta. Sellaiselta se tuntui Kurosesta itsestäänkin, kunnes hän oivalsi jotain tärkeää. Sen sijaan, että valitsee valmiiksi tallatun polun voi oman polkunsa luoda itse.

_mg_9396-2b

 

Vielä lukiossa Kuronen pallotteli journalistin ja laulajan uravaihtoehtojen välillä. Luokkakavereille Ressussa tuntui olevan selkeää, mitä he halusivat tehdä isona, mutta Kuronen halusi pitää välivuoden. Hän lähti opiskelemaan kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistoon, mutta tajusi pian, että liike-elämä kiinnosti enemmän.

“Kirjallisuustieteessä analysoitiin sitä, mitä muut ovat tehneet ja siinä oppi paljon, mutta mulle tuli halu päästä rakentamaan jotain konkreettisempaa. Olen aina ollut tyyppi, joka tykkää tehdä montaa asiaa samaan aikaan ja tuntui, että Kauppiksessa oli mahdollisuudet enemmän auki.”
Kuronen aloitti Kauppakorkeakoulussa vuonna 2008. Oma lauma löytyi Kauppiksen boheeminmalta puolelta: hän lauloi Boston Promenadessa, ohjasi KY-Speksiä ja toimi KY-aktiivina. Väliin mahtui Kylterin päätoimittajan pesti, kehitystyötä Design Factoryllä ja harjoittelu Milttonilla. Kauppisaikana Kuronen oivalsi jotain suurta. Hän tajusi, että hänen ei ikinä tarvitse päättää, mitä tekee isona.

 

Sen sijaan, että valitsee valmiiksi tallatun
polun voi oman polkunsa luoda itse.

 

“Tajusin, että on ihan okei edetä mutkitellen ja niin, ettei päätepiste ole täysin selvillä. Jos koko ajan tekee sellaista, mikä tuntuu mielekkäältä ja kehittävältä, ja koko ajan hakeutuu paikkoihin, jotka tuntuvat omilta sillä hetkellä, ei ikinä päädy työhön, joka ei olekaan itseä varten.”

Kuronen viittaa Sheryl Sandbergiin, jonka mukaan uravalintoja tulisi ajatella viidakkona, jossa hypitään liaanilta toiselle sen sijaan, että ura nähdään tikapuina, joita kiivetään järjestelmällisesti ylöspäin.

“Mielestäni se on paljon kiinnostavampi tekemisen malli. Sen sijaan, että lähtisi kiipeämään tikapuuta, heittäytyykin liaanille. Silloin ei voi tietää, mitä loppupäästä löytyy, mutta koko matka on se juttu ja taaksepäin katsottuna tuntuu ihan selvältä, että näin sen pitikin mennä.”

Se oli valaistuminen Kuroselle. Hän oli paketoinut markkinoinnin kandin varsin vauhdikkaasti, mutta vuoden mittaisen Aallon taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun puolella suoritetun sivuaineen jälkeen Kauppiksen kurssit eivät tuntuneet enää kiinnostavilta. Kuronen laittoi opiskelun tauolle. Opiskelun sijaan hän työskenteli lähes kolme vuotta Aino-lehden päätoimittajana ja teki erilaisia markkinointiviestinnän töitä.

_mg_9517-2b

Seuraava liaani heitettiin hänen eteensä yllättäen marraskuussa 2015. Adrenaliinitasoa nostattaneen videohaastattelukeikan jälkeen Kuronen tiesi, mitä hän halusi tehdä seuraavaksi. Hän aloitti työt Slushin markkinointitiimissä vuoden 2016 alussa.

“Slush tuntui tosi isolta hypyltä. Vaikka tiesin, että olen tehnyt paljon viestinnän ja markkinoinnin töitä, se tuntui silti vaihteen kääntämiseltä asentoon viisi. Sen takia se tuntui juuri oikealta valinnalta.”

Kurosen nykyinen pesti on vähintään vuoden mittainen. Sen jälkeen häntä kiinnostaa tehdä työtä kuluttaja-brändien markkinoinnissa. Kuronen sanoo, että hänet saa näkemään punaista väittämällä, ettei suomalaisista kuluttajabrändeistä ole mihinkään.

“Se, että Suomessa ei ole vielä varsinaisia vientitähtiä, ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla. Slush esimerkiksi on sellainen brändi, joka on lyönyt läpi tosi isosti ulkomailla ja hakee nyt kasvua Aasiasta. Tässä duunissa on päässyt läheltä todistamaan ettei se ole mitenkään mahdotonta.”

Kuronen saattaa myös viedä opintonsa loppuun.

”Pitkään mietin, ettei minun tarvitse, mutta haluan kyllä tehdä sen. Minulla on enää niin vähän jäljellä.”

Vielä Kuronen ei kuitenkaan ole valmis päästämään irti liaanista, joten toistaiseksi opinnot ovat tauolla.

 

SANOJEN TAKANA

TEKSTI EMILIA MÄENMAA

 

Toimittajan töitä tehdessä pääsee kuulemaan aitiopaikalta, kuinka esimerkiksi yritykset ja muut instituutiot kääntävät bullshit-vaihteen päälle ja levittävät yrityksen viestintäosaston tehtailemaa vakiovastausta ympärilleen. Juttukeikalla joudun usein sanomaan, ettei minua kiinnosta sellainen tieto, jonka voin lukea yrityksen nettisivuilta kauniiseen lahjapakettiin käärittynä.

On ollut myös ilo seurata jargonin ilotulitusta etenkin liittyen kauppakorkeakoulun siirtymiseen Otaniemeen ja Länsi-Metro Oy:n rimpuiluun. Oman osuutensa tähän lehteen antoi dekaanimme Ingmar Björkman, joka lateli yliopistohallinnolle tuttuun tapaan laveuksia kauppakorkeakoulun tulevaisuudesta Tämä koskee sinua –juttua varten (s.14). Olen tulkinnut, että jargonin käyttäminen tarkoittaa yleensä sitä, ettei joko tiedä mitä pitäisi sanoa tai vaihtoehtoisesti halua kertoa.

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa ketään muuta kuin kieleen ja tekstiin intohimoisesti suhtautuvaa opiskelijaa? Siksi, että meitä kaikkia yritetään harhauttaa ja taivutella, se on aivan varma. Tässä tärppi seuraavaa kertaa varten, kun luet tulevaisuutta tai muutoksia käsittelevää juttua: etsi verbejä passiivissa. Tehtiin päätöksiä, ollaan sitä mieltä ja jouduttiin irtisanomaan. Passiivilla vältetään vastuuta. Tällöin täytyisikin kysyä: Anteeksi siis kuka tekee? Kenestä riippui? Mitä tällä oikein tarkoitetaan? Minä esimerkiksi tulkitsen, että passiivin käyttö organisaatioiden puheessa kertoo lähinnä siitä, että sisällä muhii eriäviä mielipiteitä.

Mikään viestiminen
maailmassa ei ole neutraalia.

 

Kieli on vallankäytön väline ja siksi meillä on mielestäni kansalaisvelvollisuus ymmärtää kielen keinoja, joilla meihin pyritään vaikuttamaan mediassa, yrityksissä ja kahvipöydissä. Puheenvuoroja, kieltä ja retoriikkaa sivuavat tässä lehdessä muun muassa Victoria Odum (s.20) ja Ilari Mäkelä (s.38).

Mikään viestiminen maailmassa ei ole neutraalia. On tärkeää kyseenalaistaa, mitä ylipäätään kerrotaan ja millä keinoilla. Kieli on valtaa, ja tekstien mikrotason valinnoissa piilee monia merkityksiä. Yksikään sanavalinta ei ole yhdentekevä – joko se on tietoisesti tehty tai ainakin heijastaa sen esittäjän maailmankuvaa.

Koska tämänkin lehden tekijät ovat ihmisiä, paistaa juttuvalinnoistamme ja käyttämästämme kielestä väistämättä aina jollain tasolla arvomaailmamme. Olemme onneksi aika sekalainen sakki, joka suhtautuu toistensa tekemiseen vaadittavalla kriittisyydellä. Pyydän kuitenkin sinua tämän lehden lukijana pohtimaan, miksi päätimme nostaa Victoria Odumin tarinan lehden kanteen ja keitä toimittaja päätti haastatella Tämä koskee sinua -juttua varten – ja ketkä jäivät puheenvuoronsa kanssa tarkastelukehyksen ulkopuolelle.

KONSULTIT JOTKA RAKASTAVAT ELÄMÄÄ ENEMMÄN

Suomalaiselle strategiakonsultointikentälle
on ilmestynyt yritys, jossa puhutaan
tunteista, toiveista ja haluista.

 

TEKSTI EMILIA MÄENMAA
KUVAT PETRI ANTTILA

 

Kun Otto Utti, yksi konsulttiyritys Gemicin partnereista etsi yritykseen uusia tekijöitä, listasi hän Facebook-ilmoituksessa tulevalta gemicläiseltä vaadittavan seuraavanlaisia tunnusmerkkejä:

Sinulle perinteisessä strategiakonsulttiyrityksessä työskentely tuntuu liian yksinkertaiselta, mekaaniselta ja tarkoituksettomalta. Osaat kertoa tarinoita ja rakastat uppoutua keskusteluihin.

Kun nämä ihmiset löytyivät, Johannes Suikkasen ja Sakari Tammisen vuonna 2008 perustama Gemic vahvistui jälleen muutamalla uudella osaajalla. Tammisen mukaan Gemicin synty oli osittain sattumaa sen suhteen, että Suikkanen ja Tamminen ylipäätään tapasivat, mutta toisaalta aika yrityksen perustamiselle oli kypsä. Sosiaalipsykologian tohtori ja tekniikan lisensiaatti Tamminen ja Kööpenhaminassa liiketaloutta ja kulttuurin tutkimusta opiskellut Suikkanen olivat yhtä mieltä: Suomesta puuttui kulttuurin muutosvoimien ymmärtämiseen pohjautuvaa strategiakonsultointia.

Gemic on sittemmin kasvanut harkituilla rekrytointivalinnoillaan noin 20 konsultin yritykseksi, joka vaikuttaa löytäneen paikkansa. Kansainväliset asiakkaat, kuten Audi, Procter&Gamble, Fiskars ja Fazer kääntyvät Gemicin puoleen, kun he tarvitsevat tulkkia ihmisen kokoisen maailman ja suuren yrityksen välillä.

kylteri_gemici_petri_anttila_i4a4224-edit
Mikko Leskelä, Partner

[mk_blockquote style=”quote-style” font_family=”none” text_size=”12″ align=”left”]Minusta piti tulla pappi. Kiinnostuin teologista, koska se painii hyvin käytännöllisellä tasolla ihmisten elämän ymmärtämisen kanssa. Uskoin silloin, että voisin kirkon piirissä työskennellessäni tuoda ihmisille hyvää, mutta masennuin ollessani siellä kesätöissä. Olen edelleen jossain määrin uskonnollinen, mutta en enää usko samalla tavalla kirkon instituutioihin.
Aloitin kauppakorkeakoulun 28-vuotiaana ja päädyin nopeasti koviin hommiin Nokialle tekemään yrityskauppoja. Osasin numerot, mutta olin samalla ällöttävän empaattinen teologi. Onnistuin siinä työssä, koska rakastin ihmisiä. Mutta sama kävi korporaatiouralla, masennuin niissäkin rakenteissa. Se kävi tylsäksi ja tuntui, että olin jatkuvasti tekemisissä samojen rajapintojen kanssa.
Konsulttina saan tulla aina uuteen ympäristöön ja uusiin vuorovaikutussuhteisiin. Olen edelleen tekemisissä monien rajapintojen kanssa, mutta en ole enää jumissa niissä. Ideaalini elämässä ylipäätään on tulla renessanssi-ihmiseksi, joka pystyy ratkomaan mitä moninaisimpia ongelmia.[/mk_blockquote]

Perjantai-iltapäivänä toimistolla istuu ihmisiä suurten yhteisten työpöytien äärellä. Volyymi vaihtelee täydellisestä hiljaisuudesta kovaankin puheensorinaan. Viereisessä huoneessa on alkamassa sessio, jossa pohditaan luksusteollisuuden, erityisesti luksuskellojen tulevaisuutta. Sen sijaan, että analyysi pohjataan pelkästään numerodataan lähtee pieni tiimi liikkeelle määrittelemällä luksusta semioottisella tasolla. Gemiciläiset etsivät, mitä lukujen takaa löytyy ja mikä ajaa muutosta luksuskellojen myynnin laskussa. Keskustelu pyörii puolisen tuntia seuraavan kysymyksen äärellä: mikä on ollut kussakin kulttuurissa ja ajassa statussymbolien arvo?

kylteri_gemici_petri_anttila_i4a4341-edit
Jere SeikkalaSenior Consultant

[mk_blockquote style=”quote-style” font_family=”none” text_size=”12″ align=”left”]

Vanhempani halusivat kasvattaa meistä lapsista hyviä mutta tasapaksuja kansalaisia. Ärsyynnyin ja halusin elämältä enemmän. Löysin jo nuorena Oulussa hiphop-kulttuurin, joka radikalisoi ajatusmaailmaani. Opiskelin Tampereen yliopistossa kansainvälistä suhteita ja politiikkaa, kävin Oxfordissa vaihdossa ja hain LSE:stä maisterin paperit. Siitä huolimatta, että vietin vuosia huippuyliopistoissa, en ole koskaan ollut yhtä älykkäässä seurassa kuin Gemicillä työskennellessäni.
En ollut ollenkaan orientoitunut bisnesmaailmaan, kun tulin Gemicille töihin. Vasta kun pääsin yrityksiin sisälle, opin ymmärtämään yritysten organisaatiokulttuuria. Kulttuuri linssinä on arvokas tässä työssä, mutta olennaista on pystyä jalostamaan analyysi strategiaksi.

[/mk_blockquote]

Suomalainen strategiakonsultoinnin kenttä on perinteisesti muodostunut Big Threen, suuren rahan ja bisnesorientoituneiden ihmisten ympärille.

“Verrattuna muihin prestige-strategiakonsultteihin meillä on erilaiset tavat muodostaa näkemystä ja työkalupakkimme on erilainen”, sanoo Mikko Leskelä, Gemicin Pohjoismaiden liiketoimintaa vetävä konsultti.

Tällä Leskelä tarkoittaa sitä, että parhaiden käytäntöjen monistamisen sijaan Gemic pyrkii kulttuurianalyysillään löytämään jotakin uutta, johon asiakas voi tarttua. Gemicin liiketoiminta ei siis perustu tietämykseen siitä, mitä kunkin alan parhaat tekevät, vaan siitä, mitä ne tekevät seuraavaksi. Yritysmaailmassa puhutaan markkinoista, mutta mitä ihmettä markkinat oikeasti ovat? Tai oikeastaan keitä he ovat?

Minkälainen on todellisuus, jossa markkinoiden edustaja elää? Tämän Gemicin etsimän todellisuuden ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää yritykselle, joka haluaa osaksi ihmisen elämää tuotteensa tai palvelunsa kautta.

kylteri_gemici_petri_anttila_i4a4130-edit
JiaKun Wang, Consultant

[mk_blockquote style=”quote-style” font_family=”none” text_size=”12″ align=”left”]Olen ollut koko elämäni kahden maan, kielen ja statuksen välissä. Synnyin Helsinkiä pienemmässä kaupungissa Kiinassa ja muutin Shanghaihin 7-vuotiaana. Jouduin ensimmäisen kerran kyseenalaistamaan identiteettini, kun yritin pienenä maalaispoikana löytää paikkaani suurkaupungissa. Opiskelin nuorena aikuisena elokuvatiedettä kunnes tajusin, että minun pitää pystyä elättämään itseni tulevaisuudessa. Valitsin designin opiskelun. Designin maailmassa oli kyse enemmän tarkkuudesta ja taidoista kuin luovuudesta ja mielikuvituksellisuudesta. Jouduin jälleen rakentamaan identiteettini uudestaan.
Olen yksi lisääntyvistä urbaaneista nomadeista, jotka liikkuvat yhdestä kulttuurista toiseen jatkuvasti ja luovat itsensä uudestaan. Elämääni määrittää tasapainotteleminen monien asioiden välillä ja identiteetistä toiseen vaihtaminen. Se on välillä raskasta ja hieman traagista, mutta uskon myös, että se tekee minusta hyvän konsultin.[/mk_blockquote]

Briljanttiin kulttuurianalyysiin tarvitsee kykyä aistia, havainnoida, tulkita ja etsiä. Kulttuurianalyysiä ei kuitenkaan tehdä mutu-tuntumalta. Jokaisella gemicläisellä on tutkinto kansainvälisestä huippuyliopistosta, kuten LSE:stä tai Oxfordista. Ero perinteisiin strategiakonsulttitoimistoihin on kuitenkin selvä. Gemicin työntekijät ovat pääasiassa yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja: esimerkiksi kulttuuriantropologeja, kansainvälisen politiikan asiantuntijoita ja sosiologeja, jotka astuvat komeasti ja kumartelematta strategiakonsultoinnin kentällä kauppatieteilijöiden varpaille.

“Olemme eksperttejä uteliaisuudessa”, sanoo Tamminen.

Kuulostaa ihanalta, mutta tosiasiassa uteliaisuuden eksperttien joukkoon on äärimmäisen vaikea päästä mukaan. Yritykseen palkataan vuosittain vain muutamia harjoittelijoita, vaikka viime hakukierroksella hakemuksia ropisi pitkälti yli viisisataa. Gemic on maailmalla tunnettu nuorten ammattilaisten keskuudessa, mutta Suomessa vielä jokseenkin tuntematon. Pieni nähdään mahdollisesti epävakaana ja kuvitellaan, että itseään pääsee haastamaan vain mahdollisimman suuressa korporaatiossa. Gemicillä on lähes yhtä monta kansainvälistä brändiä kuin sillä on työntekijöitä.

“Haluamme myydä projekteja, joissa meidän konsulttimme saavat loistaa ja joissa he voivat tehdä töitä koko persoonallaan”, Leskelä sanoo.

 

Kun ollaan ihon alla liikutaan
siellä, missä oivallukset syntyvät.

 

Vaatimuksia gemicläisille on toisilleen vain muutama. Niistä tärkein on, että jokaisella on velvollisuus ilmaista oma mielipiteensä ja pystyä väittämään vastaan älykkäällä argumentoinnilla. Jos Gemicin tiloissa viettää muutaman tunnin on lähes mahdotonta tietää, kuka porukasta on kenenkin pomo. Ilmapiiriä leimaa äärimmäinen avoimuus ja turvallisuus.

“Käymme keskustelua politiikasta, uskonnosta ja seksuaalisuudesta projektiemme yhteydessä”, Leskelä sanoo.

Kun ollaan ihon alla, liikutaan siellä, missä oivallukset syntyvät.

kylteri_gemici_petri_anttila_i4a4197-edit
Liubava Shatokhina, Consultant

[mk_blockquote style=”quote-style” font_family=”none” text_size=”12″ align=”left”]Olen opiskellut Venäjällä filosofiaa, sosiologiaa ja viimeisimpänä käytännöllistä antropologiaa. Olen vuosien mittaan siirtynyt opinnoissani abstraktista kohti konkreettista.
Kun hyppäsin Gemiciin akateemisesta maailmasta, minun piti opetella olemaan aina jotakin mieltä. Aluksi tuntui vaikealta päätyä johonkin lopputulemaan tuomatta vielä joitakin epäilyksiä analyysiin mukaan, sillä akateemisessa maailmassa mitään ei esitetä absoluuttisena. Täällä työni on mielipiteen ja suositusten muodostamista. Tittelini on konsultti, mutta koen tekeväni edelleen töitä antropologina. Teen pääasiassa syvällisiä analyysejä kulttuurista, joiden pohjalta teemme strategiasuosituksia.[/mk_blockquote]

Intiimin tunnelman säilyminen ja hierarkkisten rakenteiden puuttuminen kuitenkin vaatii tarpeeksi pienen porukan. Leskelän mukaan Helsingin toimiston lukumäärä alkaa pian jo olla täynnä. Aina voi muuttaa isompiin tiloihin, mutta tällöin ryhmän kiinteys väistämättä katoaa. Toki uusien toimipisteiden avaaminen muihin maihin on mahdollista, jolloin kuhunkin toimistoon muodostuu oma hitsautunut porukkansa. Muutama vuosi sitten Gemic avasi New Yorkiin toimipisteen ollakseen lähempänä suuria amerikkalaisia asiakkaitaan ja nyt yrityksessä pohditaan mahdollisuutta avata toimipiste Shanghaihin.

Iltapäivän luksuskellokeskustelussa nousee esille, kuinka statussymboli voi nykypäivänä olla vaikka Instagram-kuva hohdokkaasta lomakohteesta. Maailmassa, jossa aika ja elämykset ovat luksusta on kymmenientuhansien eurojen kellojen ostamiselle vaikea enää löytää perustetta. Keskustelu polveilee aiheesta toiseen. Yksi konsulteista puhuu, kuinka tärkeää sosiaalinen konteksti on luksuksen kokemisen kannalta – jollekulle riittää, että itse tietää rannetta koristavasta kalliista kellosta ja toinen puolestaan haluaa, että muutkin huomaavat. Seuraavaksi joku toteaa, että nykyajan pärjäävä nainen ei halua kallista kelloa lahjaksi mieheltä, koska alitajuisesti voidaan tulkita, että mies omistaa naisen ajan. Havainnot ovat vasta ilmaan heitettyjä ajatuksia, mutta Gemicin syvällisempi kulttuurianalyysi voi olla juuri sitä, mitä pölyttynyt kellobisnes tarvitsee.

kylteri_gemici_petri_anttila_i4a4252-edit
Charles Howarth, Head of Semiotics

[mk_blockquote style=”quote-style” font_family=”none” text_size=”12″ align=”left”]

Olen Lontoosta juuri Helsinkiin muuttanut semiootikko eli merkityksen tutkija. Väitöskirjassani tutkin iPhonea ja miten älypuhelimet muovaavat ja rakentavat minäkäsitystämme. Elämme aikoja, joina ihmiset etsivät merkityksellisyyttä kaikkialta. On kiinnostavaa nähdä, mikä tulee olemaan brändien rooli yhtälössä. Brändien avuksi tarvitaan kuitenkin esimerkiksi semiotiikkaa ja antropologiaa yhdistämään ne kuluttajien mieliin. Jos katsoo asioita vain bisneksen näkökulmasta, katsoo asioita ikään kuin tyhjiöstä ja katkaisee kuluttajan maailman pois.
Aikaa kuluu paljon töiden parissa, mutta haluaisin keskittyä muuhunkin. Olen esimerkiksi tehnyt muutaman antropologisen elokuvan ja aion seuraavan vuoden aikana laajentaa iPhone-tutkimukseni kokonaiseksi kirjaksi.

[/mk_blockquote]
“Meitä kiinnostaa, mikä tätä maailmaa oikeasti liikuttaa. Talous ja liiketoiminta ovat toki yksi suuri voima, mutta niin ovat myös kaikki sanomattomat unelmat, joiden mukaan ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät”, Tamminen sanoo. Gemicin kaltaisen yrityksen synty ja menestys on kauppatieteilijälle ennen kaikkea viesti siitä, että ihmistä tai elämää ei voi unohtaa.

VIIMEINEN LÄHTÖRUUTU

Suomessa koulutuspääoma periytyy edelleen, mikä tarkoittaa, että vain harvojen lahjat hyödynnetään. Victoria Odumin piti olla numero tilastoissa, mutta sattuman kautta hän sai tilaisuuden ja päätyi yliopistoon. Hänen mielestään suomalaisten nuorten tulevaisuutta ei voi kuitenkaan pistää sattuman varaan. Tämä on puheenvuoro siitä, kuka saa tilaisuuden mahdollisuuksien maassa.

 

TEKSTI VICTORIA ODUM
KUVAT JAAKKO KAHILANIEMI
KUVAUSASSISTENTIT EMILIA MÄENMAA & ANTTI UKKONEN

 

Ilma on kuin maitoa, paksua kosteasta sumusta. Kello on neljä aamulla ja värjöttelen Pukinmäen juna-aseman laiturilla elämäni änkyrässä. Olen jo jättänyt junanraiteet taakseni muutettuani Helsinkiin, mutta tänä yönä olen vanhasta tottumuksesta hypännyt vahingossa K-junaan. Joku keskiyön ritari on ottanut kontolleen huolehtia minut kotiin. Pauhaan hänelle suomalaisesta tasavertaisuuteen perustuvasta koulujärjestelmästä ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka sitä silti määrittää. Pauhaan pitkästä tikusta, jonka sattumalta satuin vetämään ja veljistäni, jotka eivät päätyneet samalle polulle kuin minä. Olen jauhanut saman tarinan jo muutamaa tuntia aiemmin Helsingin yliopistolla järjestettävän YK-simulaatiokonferenssin päätösjuhlissa jollekin toiselle pahaa aavistamattomalle.

Iltapäivä. Istun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan valiokuntien kiitosjuhlassa ja paukutan pöytää nyrkilläni. Kuohuviinilasit helisevät. Puhun niin kiivaasti ja nopeasti, että kieleni on vähän väliä mennä solmuun. Suomalainen koulutus, epäoikeudenmukaisuus, veljeni. Sama sävel, jonka ylitse en näytä pääsevän.

 

Tämä tarina käsittelee kuitenkin niin tärkeää epäkohtaa, että on aika muuttaa humalaiset purkautumiset musteeksi paperille. Ongelma koskee paljon suurempaa määrää ihmisiä kuin vain veljiäni. Se ylettyy kaikkiin Suomen nuoriin, joiden elämänsuunnan ovat määrittäneet ennalta tilastot siitä, kuka menestyy koulussa ja päätyy yliopistoon. Jos tämä lehti on tavoittanut lukijakuntansa, puhe on todennäköisesti jostakusta muusta kuin Sinusta, joka juuri nyt luet tätä tekstiä.

Suomessa koulutus on kaikille ilmaista ja avointa, eli kaikilla on siihen mahdollisuus. On kuitenkin mahdollisuuksia ja mahdollisuuksia – niitä, jotka ovat vain kaukaisia käsitteitä ja niitä, joista voi ottaa käsillään kiinni. Valtiotieteissä puhutaan peritystä koulutuspääomasta, eli vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutuksesta lasten yliopisto-opiskelijaksi päätymiseen. Tämä äidinmaidosta saatu valmius perinteiseen menestykseen ylläpitää ja jopa syventää kuilua eri yhteiskuntaluokkien välillä. On nuoria, joiden vanhemmat ovat vähävaraisia, eivät ole itse käyneet yliopistoa, ovat maahanmuuttajia tai asuvat jossakin muualla kuin Uudellamaalla ja on nuoria, joiden vanhemmat ovat korkeatuloisia kantasuomalaisia maistereita Helsingin Lauttasaaresta. On meitä ja muita, amiksia ja ylioppilaita ja lopulta räätäleitä ja kyltereitä.

kylteri_victoria_press-2b

Ennen kuin alat tuohtuneena kertoa 40-tuntisista lukuviikoistasi pääsykokeita varten, selvennän vielä hiukan. Kyse ei ole siitä, ketkä tulevat valituksi opiskelijahaussa. Kyse on siitä, kuka ylipäänsä ymmärtää hakea yliopistoon. Jos nuoren lähipiirissä on korkeakoulutettuja aikuisia ja muita yliopistoon tähtääviä nuoria, hän saa tarvittavat vaikutteet voidakseen pitää yliopistoa mielekkäänä vaihtoehtona. Minulla ei koskaan ollut konkreettisia suunnitelmia tulevaisuudelleni. Tiesin vain, että halusin enemmän kuin mitä neljän lapsen yksinhuoltajaäidilläni oli. En ajatellut ratkaisun olevan johonkin korkeapalkkaiseen ammattiin pyrkiminen. Sen sijaan ajattelin saavuttavani paremman elintason, kunhan en hankkisi yhtä monta – tai yhtään – lasta. On vaikea unelmoida jostain, mitä ei näe.

Junarata muuttuu metroraiteiksi. Vantaalaisen lähiön harmaat kerrostalorykelmät ensin notkistuvat ja sitten valuvat ympäriltäni kuin sulavat kellot paljastaen altaan täysin erilaisen miljöön, Kulosaaren. Kasvot vilisevät ohitseni nimettöminä. Sen sijaan mieleeni painuvat Fred Perryn, Paul Frankin ja WESCin logot muiden rintapielistä. Jään odottamaan välitunnin päättymisen merkitsevää pirinää, turhaan. Sanovat, että näin opimme vastuullisiksi. Koulupäivän päätteeksi oppilaat etsivät elämyksiä kantakaupungin kahviloista oddolla tai leikkipuistoissa pyörimisen sijaan. Kaikella tekemisellä on jokin suunta, tarkoitus, hyöty. Tytöt säilyttävät koulutarvikkeitaan Marimekon pussukoissa – joka vuosi uudenlaisissa. Yhdet saavat viikkorahaa, toiset kuukausirahaa, ja jouluna kaikki kirjoittavat joulupukille keskipitkän tai erittäinpitkän listan joululahjatoiveistaan. Nämä ihmiset eivät osaa kulkea lähijunalla. Heidän ei tarvitse. Saan paljon ystäviä mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, kuinka en kuulu joukkoon.

kylteri_victoria_press

Olinhan lähtökohdiltani juuri sellainen nuori, josta opetushallinnon tilastopalvelusta voi lukea: vähävaraisesta avioeroperheestä, jossa toinen vanhemmista maahanmuuttaja ja jonka toimeentulo oli täysin riippuvaista Kelan myöntämistä tuista. Tuskin pärjäsimme niilläkään. Synnyin Koivukylässä, missä kellarissamme murhattiin ystävällinen vanhus, parkkipaikallamme tapahtui ampumavälikohtaus ja naapurin juoppo haastoi isäni oikeuteen kuvitteellisesta pahoinpitelystä. Viinanperso mies oli oikeuden edessä uskottavampi kuin töissäkäyvä mutta musta perheenisä. Muutimme näiden asianhaarojen valossa Tikkurilaan. Lapsilisien loppuessa yksi kerrallaan meillä ei ollut enää varaa asua 15 kilometrin päässä Helsingin keskustasta, joten junakiskot veivät meidät yhä pohjoisempaan, Korsoon. Emme matkustelleet, eikä veljilläni tai minulla ollut koskaan maksullisia harrastuksia. Lapsenvahdiksi värvättiin tietokoneet.

Käsitykseni normaalista muuttuu radikaalisti. Yhtäkkiä järkytystä herättääkin se, että joku ei asu miljoonaomakotitalossa Marjaniemen rannalla tai arvotaiteella koristellussa valoisassa neliössä Ullanlinnassa, tai vaadi mozzarellan olevan puhvelinmaidosta eikä lehmänmaidosta valmistettua. Harvaksi jäävät kerrat, kun joku kertoo asuvansa vuokralla VVO:n muovimatotetussa kämpässä, kuten minä. Silloin ihmettelen ja vaivaannun, älä kerro minulle siitä, tunnen säälin ja pakokauhun sekoitusta yhteenkuuluvuuden sijaan. Oudolla tavalla olen tämän pienen elitistisen kuplan sisällä ja samalla väistämättä sen ulkopuolella. Olen hieman pinnallinen ja ennakkoluuloinen ja nopea arvostelemaan mutta yritän kuitenkin pitää mielessäni kristillisen kasvatukseni ytimen, lähimmäisenrakkauden. Palaan satunnaisesti naturalismin syntysijoille nukkumaan. Matkalla harppaan yli rappukäytävän oven edessä hattaranväristä oksennusta esittävän asfalttimaalauksen.

Ysiluokalla koen vastareaktion. Huomaan itsessäni tapahtuneen muutoksen ja tämä uusi minä näyttää kyyniseltä, snobimaiselta tyypiltä, joka enää harvoin muistaa lukea iltarukouksen. Hetken kapinoin, mielestäni kaikki Kulosaaressa on pahimmalla tavalla vääristynyttä. Vasta tehdessäni yhteishakua ymmärrän, että Tin Tin Tangon cappuccinon maitovaahdossa on hiven sitä samaa jotakin, mitä muut ovat vauvana saaneet juodakseen. Lomakkeella loistaa viiden huippulukion kuningasvärisuora. Olen oppinut arvostamaan koulutusta ja laatua, olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja niihin vaikuttamisesta, kaikella tekemiselläni on jokin suunta, tarkoitus, hyöty.

kylteri_victoria_press-3

Olin ala-asteella keskiverto-oppilas. Istuin silloin tällöin jälki-istunnossa erinäisistä syistä ja yhdessä vaiheessa sain käyttäytymisestä arvosanaksi 6. Yläasteelta valmistuin 9,4:n keskiarvolla. Jatkoin Kulosaaressa lukiossa ja keväällä 2014 rehtori iski käteeni valkolakin lisäksi Laudaturin paperit. Samana syksynä aloitin opinnot Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Kävin ostamassa Marimekon penaalin.

 

Synnyin Koivukylässä, missä kellarissamme
murhattiin ystävällinen vanhus.

 

 

Miten pienestä olikaan kiinni, että joku koivukyläläistikkurilalaiskorsolainen gimma päätyi yksityiskouluun kultahammasrannikolle, missä hän oppi, että hienoja omakotitaloja on muuallakin kuin MTV:n musiikkivideoilla ja päätti joskus ostavansa yhden, oikeastaan hän ei enää osannut kuvitella itselleen muunlaista tulevaisuutta kuin sellaisen, johon kuuluisi asuntolaina; hänen mahdollisuudestaan tuli mahdollisuus ja hän haki häikäilemättä yliopistoon. Mietin jatkuvasti niitä nuoria, joille käy toisin – joiden potentiaalia ei valjasteta samanlailla kuin omani valjastettiin. Enhän minä tehnyt mitään ansaitakseni osaani. Eihän K-juna kulje Kulosaareen. Eikö muillakin ole oikeus näihin samoihin kokemuksiin? Ainakin yhteiskuntamme periaatteiden mukaan kyllä.

 

kylteri_victoria_press-7166

 

Sosiaalista liikkuvuutta hidastaa pääkaupunkiseudulla osittain koulupaikan määräytyminen oppilaaksiottoalueen mukaan. Vaikka varakkuus on jakautunut kehä kolmosen sisäpuolella melko tasaisesti, on silti paljon alueita kuten Vesala, Jakomäki ja Korso, joissa keskimääräinen tulo- ja koulutustaso on melko alhainen ja ulkomaalaistaustaisten asukkaiden määrä melko korkea. Kaupunki lähettää lapset lähikouluun, jolloin samoin eväin varustellut lapset käyvät koulua keskenään. Huonommista taustoista tulevat jäävät paremmista lähtökohdista tulevien vaikutteita vaille ja toisinpäin, eikä kukaan opi mitään uutta. Oravanpyörä pysyy liikkeessä ja nuoret lujasti paikoillaan.

 

Mietin jatkuvasti niitä nuoria, joille käy toisin – joiden potentiaalia
ei valjasteta samanlailla kuin omani valjastettiin.

 

 

Tutkinnon arvo on muutakin kuin taloudellisen hyvinvoinnin parantaminen tai turvaaminen. Koulutuksella ja akateemisen yhteisön vaikutuksella on sivistävä voima. Sivistys on puolestaan kulttuurillista pääomaa: tietoa, kriittisyyttä, ja ymmärrystä – erilaisia kieliä, joilla selittää maailmaa, keskustella havainnoistaan ja puoltaa näkemyksiään uskottavasti. Sivistynyt pystyy levitoida: etäännyttää egonsa ja tarkastella asioita metatasolta, itsestään irrallisina ilmiöinä. Tällöin vaikkapa rasistiset kansanliikkeet näyttäytyvät ensisijaisesti esimerkkitapauksina rikkinäisten yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamasta tiivistyneestä pahoinvoinnista, joka purkautuu väkivaltaisena, vihaa tihkuvana laumakäytöksenä. Ja kuinka paljon pidemmälle kantaa sellaisen ihmisen ääni, joka tietää ansaitsevansa tulla kuulluksi? Miten sellaisen henkilön voi hiljentää, joka osaa etsiä itselleen aina uuden kukkulan, jonka päältä huutaa hyvin argumentoituja, retoriikalla huomiota herättävän loistaviksi kiillotettuja viestejä? Mitä jos kallioille ei tarvitsisi edes kivuta eikä ääntään korottaa, vaan koulutus toimisi avaimena sellaisiin kanaviin, joissa noustaan kolme askelmaa ylös puhujanpönttöön ja puhutaan rauhallisesti mikrofoniin?

Käännän avainta hankalasti avautuvassa lukossa. Narahtavan oven takaa eteeni levittäytyy lankkulattia ja seinät, jotka vain kiipeävät korkeammalle ja korkeammalle. Katon ja kiharapeitteisen päälakeni välissä oleva tila vaikuttaa rajattomalta. Poimin lattialta Postin vahvistuksen muuttoilmoituksesta, jossa lukee postinumeron 01450 sijaan 00100. Seitsemännen kerroksen ikkunoista avautuu näkymä Kampin kattojen ylle. Täältähän näkee kaiken. Juuri tässä ja juuri nyt tilastoihin kirjoitettu kohtalo, junakiskojen kirous, tuntuu murretulta. Minä määrään paikkani maailmassa. Sanaisen arkkuni sisällä kotia pitävä kieli tuntuu terävältä, notkealta, aseelta. Kukaan ei voi vaientaa minua.

 

Vicky from Kylteri on Vimeo.