Tulevaisuus voi usein tuntua ahdistavalta ja pelottavalta. Taika Nummi kuitenkin muistuttaa, että vaikeimmatkin hetket ovat osa ihmisyyttä.

 

TEKSTI: TAIKA NUMMI
KUVA: ANNUKKA LAINE

 

Pomppaan ylös herätyskellon soidessa ja katson kännykkääni. Näytöllä lukee isoin kirjaimin: TYÖHAASTATTELU. Nousen ylös ja teen pari kierrosta huoneeni halki. Kun olen saanut itseni kasattua, alan laittamaan itselleni aamiaista.

On alkuvuosi, se aika vuodesta kun kaikki opiskelijat etsivät tulevalle kesälle töitä, ja rekrytointimessut vilisevät hermostuneita yksilöitä. Epävarmuus huokuu lähes jokaisesta. Pitäisi jaksaa raapustaa houkutteleva CV sekä motivaatiokirje, joka varmistaisi paikan edes työhaastattelusta. Keväisin jokainen opiskelija  joutuu miettimään, mitä annettavaa on työmarkkinoille ja, mitä ylipäätänsä on oppinut viimeisen vuoden aikana yliopistolla. ”Mitä taitoja minulla on, joita muilla ei ole? Mikä erottaa minut joukosta?”

Lähes samoja kysymyksiä pohtivat opetushallitukset kokouksissaan kun he suunnittelevat opetuksen tavoitteita ja opintojen sisältöjä. Koulutussysteemi haluaa koulia opiskelijoistaan tulevaisuuden työntekijöitä, joita tarvitaan vielä 2000-luvun loppupuolella. Yleinen mielipide tuntuu olevan varsin selkeä: Tulevaisuuden taitoihin kuuluvat tieto- ja viestintäteknologian osaaminen sekä kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu. Tulevaisuuden ammattilainen osaa siis täydellistä mandariinia, kyrilliset aakkoset, Phytonia ja C++:aa. Kannattaa siis aloittaa näiden taitojen kartuttaminen heti, jottei seuraava sukupolvi sysää työmarkkinoilta ennen kuin on edes ehtinyt aloittamaan uransa.

 

Tulevaisuuden ennustaminen on valitettavasti lähes mahdotonta – ja siksi usein myös turhaa. Toisin oli vielä 1504 eaa., jolloin Egyptin faarao Thutmosis I tiesi tarkalleen mitä taitoja hänen tulisi opettaa pojalleen Thutmosis II:lle, jotta tämä pärjäisi astuessaan valtaan hänen jälkeensä. Jos poika osaisi hallita alamaisiaan ja pitää lähistön hallitsijoihin hyvät suhteet, hän tietäisi olevansa faarao kuolemaansa asti. Ihmishistoriassa ei tarvitse oikeastaan edes mennä niinkään kauaksi. Vielä suurin osa isovanhemmistamme olivat samassa työpaikassa koko ikänsä, ja muutokset työmarkkinoilla olivat vähäisiä tai olemattomia.

Meidän tulevaisuutemme ei kuitenkaan näytä tältä. Hyvä, jos me pärjäämme edes viitisen vuotta samassa työpaikassa ­– puhumattakaan siitä pärjäämmekö samalla koulutuksella. Odotettavissa on muutosta ja kaaosta.

Valitettavasti me ihmiset emme ole erinomaisia sopeutumaan muutostilanteisiin. Evolutiivisesta näkökulmasta siihen ei ole edes ollut kauheasti syytä. Nyt elämme kuitenkin maailmassa, jossa voi olla, että parin vuoden päästä oppimistamme taidoista ei ole enää mitään hyötyä. Suurin osa tämänhetkisistä töistä voi olla automatisoitu, tekoäly osaa koodata paremmin ja nopeammin kuin yksikään meistä ja kiinan taidotkin ovat turhia, sillä Google onnistuu kääntämään puheemme ja tekstimme mihin tahansa kieleen reaaliajassa. Miten me tulemme selviytymään tästä? Millä taidoilla?

 

Tammikuussa luin Yuval Noah Hararin kirjan 21 oppituntia maailman tilasta, jossa Harari vastaa näihin kysymyksiin. Älykkäässä ja vilkkaassa teoksessa hän listasi 2000-luvun tärkeimmiksi taidoiksi neljä C:tä, eli kommunikaation, yhteistyökykyisyyden, luovuuden ja kriittisen ajattelukyvyn (communication, collaboration, creativity and critical thinking). Jos onnistumme omaksumaan nämä taidot olemme paljon kykeneväisempiä vastaanottamaan minkä tahansa muutoksen, jonka tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.

Olen onnistunut keittämään puuron ja rauhoittumaan. Ei minun tarvitsekaan välttämättä osata täydellistä C++ koodia ja mandariinin kiinaa pärjätäkseni tulevassa työhaastattelussa. Tai edes elämässä. Päätän olla rehellinen työhaastattelussa ja sen sijaan, että kerron ainoastaan saavutuksistani, kerron myös kokemuksestani masennuksen kanssa. Näen, että se on oleellista. Uskon masennuksen olleen kokemus, joka on tehnyt minusta paremman kommunikoijan, empaattisen ja yhteistyökykyisen, luovan ongelmien ratkojan ja kriittisen tarkkailijan, joka huomaa epäjohdonmukaisuuksia nopeasti. Uskon olevani nykyään parempi kuin koskaan kohtaamaan muutosta.

Ikään kuin vahvistaakseni asian itselleni nielaisen tahmean lusikallisen aamupuuroa ja kulautan tomerasti 15 milligramman eskitalopram activis -tabletin alas kahvin kera. Lääke valahtaa ruokatorvesta alas täyttäen hermostuneisuuden luoman tyhjyyden. Sitten ei muuta kuin menoksi. Kipitän ensimmäiseen työhaastatteluuni. Kaikki menee hyvin, kunnes haastattelun lopuksi minulle sanotaan: ”Haastattelusi oli hyvä, niin myös hakemuksesi, mutta jos saan antaa pienen vinkin tulevaisuutta varten: ei kannata koskaan kertoa työhakemuksessa masennuksesta.”

Kommentit

kommentit